torstai 30. lokakuuta 2014

Menneisyyden majakoita laskeutuvassa sumussa?

Mitalisatoa urheilussa
Suomalaisten näkymättömyys kansainvälisen arkkitehtuurin kentällä on kirvoittanut puheenvuoroja. Se on hauskaa, että puhutaan ja kirjoitetaan. Erityisesti vertailut jalkapallosaavutuksiin ovat nousseet keskeiseksi aiheeksi. Joku on laskenut, ettei Suomen kuuluisikaan näkyä kansainvälisen arkkitehtuurin tilastoissa meidän vähäisen asukaslukumme johdosta. Kukaan ei kuitenkaan vielä ole tutkinut suomalaisten olympiamitalien määrää suhteessa asukaslukuun ja verrattuna muihin maihin, eikä palkittujen suomalaisten muotoilijoiden esiintymistiheyttä Milanossa tai Venetsiassa. Saanen siis muistuttaa että Suomen sankariurheilijat ja sankarisuunnittelijat ovat olleet kyllä aiemmin esillä, vai mitä sanotte seuraavana olevista parista tilastosta? Kuulin jo vastaväitteen – ei pidä paikkaansa, huono tilasto: kaikenlaisiin kisoihin osallistuneiden kansojen määrä oli aiemmin huomattavan vähäinen. Vastaus: en ole nyt tekemässä tieteellistä ja vertailukelpoista antropologista tutkimusta - kunhan lasken mitaleita.
  

Suomalaiset sankariurheilijat ovat aikoinaan kahmineet mitaleita roppakaupalla. No, on todettava, että kun vuosisadan alun olympialaisissa oli 2000 urheilijaa, niin viimeaikaisissa kisoissa urheilijoiden määrä on ylittänyt 10000. Siihenkin suhteutettuna tuntuu siltä, että suomalainen sisu on laimentunut tai sitten dopingaineet olleet vähemmän väkeviä. Eniten olympiamitaleja on kahminut, kukas muu kuin Paavo Nurmi (12 mitalia). Kaikkiaan suomalaiset ovat saaneet itsenäisyyden ajan kesäolympialaisissa 271 mitalia.

Mutta myös taiteessa
Mitaleja on sadellut myös taiteen ja erityisesti muotoilun areenoilla. Tämäkin mitalisade on ollut hupenemaan päin. Suuria sankareita olivat moninkertaiset mitalinaiset ja miehet Aino Aalto, Dora Jung, Timo Sarpaneva, Tapio Wirkkala, Rut Bryk, Kaj Franck, Ilmari Tapiovaara, Birger Kaipiainen ja vielä monet muut. Kaikkiaan suomalaisia palkittuja on noina vuosina ollut 25 taiteilijaa.  Törmään tällaiseen otsikkoon: ”Kansainvälisyys on elinehto myllerryksessä olevalle muotoilualalle”. Sanojina ovat vuonna 2013 palkitut nuoret muotoilijat Mari Isopahkala ja Iina Vuorivirta. Design Forum valitsi heidät vuoden nuoriksi muotoilijoiksi. Tämän vuoden palkittu nuori suunnittelija on kenkäsuunnittelija Minna Parikka. “MY DESIGNS ARE LIKE LOVE LETTERS FROM ONE SHOE LOVER TO ANOTHER. LIFE IS TOO SHORT TO TAKE STYLE TOO SERIOUSLY.” Tällaisia nuoria juuri tarvitsemme. Vilkaisepa tuon Minna Parikan sivuja: http://minnaparikka.com/collection/

Dora Jung ja Timo Sarpaneva voittivat 3 kertaa ja Tapio Wirkkala 2 kertaa Grand Prix -palkinnon. Yhden kerran voittajia oli useita, joukossa mm. Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi. Mitaleja tuli helisemällä, kaikkiaan suomalaiset saivat vuoteen 1968 mennessä 56 palkintosijaa tai kunniamainintaa. Kaiken tämän suomalaismenestyksen takana oli Herman Olof Gummerus. Hänellä oli aina neilikka napinlävessä. Pukunsa hän teetti aina samalla vaatturilla Lontoon Savile Row'lla. Keräilijänä häntä kiinnostivat kiinalaiset nuuskapullot. Hän vei suomalaisen muotoilun maailmankartalle. Hän oli samanlainen ihminen kuin Maire Gullichsen. He tunsivat kaikki silmäätekevät. Ilmeisesti onkin niin, että tällaiset ihmiset meiltä nyt puuttuvat.

Milanon Triennale vallattiin
Mielenkiintoinen juttu muuten tuo 30. toukokuuta 1968, Milanon XIV Triennalen avajaiset oli järjestetty tuolle päivälle. Triennalessa oli vahva Suomen osasto – niin kuin tavallista. Suomen organisaatiokomiteassa olivat H.O. Gummerus, Jonas Cedercreutz, Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi ja Tapio Wirkkala. Näyttelyarkkitehtina oli Yrjö Kukkapuro. Mutta heti avajaisseremonian jälkeen tapahtui. Opiskelijat, etunenässä arkkitehtiopiskelijat, hyökkäsivät Triennaleen ja valtasivat sen ja ohimennen särkivät näyttelyaineistoa. Näyttely lykättiin ja avattiin uudelleen vasta parin kuukauden päästä. Mielenosoittajien mukaan he eivät taistelleet näyttelyä tai sen pikkuvirheitä vastaan, vaan he taistelivat fasistista hallintoa vastaan. Näin kertoo Maurizio, lakia silloin opiskellut ”vallankumouksellinen”. Tämän näyttelyn valtauksesta hän ei halua ottaa kunniaa, jääköön se arkkitehtiopiskelijoille! Muuten on jotenkin mielenkiintoista että keskeytetyn näyttelyn kuraattorina oli arkkitehti Ciancarlo De Carlo - Suomen ystävä ja poikani työnantaja. Hänen näyttelynsä teema oli erittäin sosiaalinen ja korosti vuorovaikutusta kansalaisten kanssa. Sattui kuitenkin syntymään väärään aikaan. Juuri tuohon aikaan Pariisissa poltettiin Rue St. Michelin metroasema ja kaduilla löytyi seuraavia kirjoituksia:

Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste
Olkaa realisteja – vaatikaa mahdottomia.
Te kuolette hyvinvointiin.
Betoni kasvattaa välinpitämättömyyttä.
Täytyy systemaattisesti tutkia sattumaa.
Pallo pelaajille.
Jumala ei ole konservatiivi.
Toiset uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.
Tavarat ovat oopiumia kansalle.
Työtätekevät ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä;
ihmiset, jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä.
Onko rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä?

 

Milanon 14. Triennale vuonna 1968 vallattiin! Suomalaiset olivat silloin vallan näkyviä!

Ei oteta näkymättömyyttä liian vakavasti – astutaan kuitenkin esiin!
Niin, suomalainen näkymättömyys, se oli tämän kaiken lähtökohtana. Ei nyt oteta näitä asioita niin kovin vakavasti – vaikka ne hyvin vakavasti otettavia ovatkin. Arkkitehti Kimmo Liimatainen ottaa kuitenkin arkkitehteihin osuvan ”pilkan” hyvin vakavasti. Rakennuslehti näyttää nyt saaneen tuon pilkkaajan maineen ja erityisesti ystäväni toimittaja Auri Häkkinen on saanut harteilleen ansaitsematonta syyllisen viittaa. Jos teitä nyt kiinnostaa tämä keskustelu, joka sai osittain alkunsa minun blogistani, niin tuohon klikkaus: http://valtakunnan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
.
Mennäänpä nykypäivästä menneisyyteen, siellä on niin turvallista
Minä kun juuri täytin tasaisen pyöreitä numeroita, en pysty paljon vaikuttamaan tulevaisuuteen. Vaikka ystäväni Mattikoo minua sinne tulevaisuuden salojen äärelle jatkuvasti kutsuukin, olen havainnut, että on parasta pysyä menneisyydessä. Ja nyt juuri on sopivaa pysyä hieman suomalaisen suunnittelun kansainvälisessä menneisyydessä. Siinä kansainvälisen suunnittelun menneisyydessä, jossa vielä olimme hieman näkyviä.

Ajattelen omaa alaani. 1980-luvun loppuvaiheen ja 90-luvun alkuvaiheen suuressa lamassa suunnittelun vienti oli välttämättömyys. Aika oli nyt sellainen, että markkinoille oli mentävä. Ne eivät tulleet meitä täältä Suomesta hakemaan. Onko tämä uutta? No, ei varmasti ole uutta.

1970-luvulla vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli Kaupsu, oli FAC -lempinimeltään ”fucking architects”, oli meille rakas Devecon ja vielä muitakin, jo unholaan painuneita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Vientiin lähdettiin innostunein mutta köykäisin voimin. Kielitaito oli puutteista ykkönen. Opittiin sanoja ja käsitteitä. Kulttuuriakin. Suomalaisille kulttuurin oppiminen olikin suhteellisen helppoa. Ihmeellistä kyllä.

Hienoja malleja
Olihan meillä viennin aloittamiseen loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin maestrot: isä ja poika Saarinen, Aalto, Revel, Pietilä, Siren ja muitakin.  Katsotaan muutama kuva.



Alvar Aallon Baker House Bostonissa oli innoittava esimerkki. Aalto suunnitteli sen vuonna 1945 ollessaan MIT:ssa professorina. Talo valmistui vuonna 1948. Douglas Shand-Tucci kirjassaan “Built in Boston: City and Suburb, 1800-2000” kirjoittaa: ”Baker House for Boston is what the Guggenheim Museum is for New York.”














Toronton kaupungintalo oli Viljo Revellin, Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kansainvälinen arkkitehtuurivoitto vuodelta 1958. Eero Saarinen oli yksi juryn jäsenistä, hän oli valitsemassa voittajaa yli 500 ehdotuksen joukosta. Työllä oli ainutlaatuinen referenssiarvo vientiä suunniteltaessa ja tulevasta maailmanmenestyksestä unelmoitaessa. Vuonna 1965 toteutunut rakennus oli meidän ykkösreferenssimme.  Varmaankaan rakennuksen viuhuvat rampit eivät vähiten vaikuttaneet meidän tulevaisuusmyönteiseen maailmankuvaamme.
  
 

Eero Saarinen halusi suunnitella: ”The simpliest skyscraper in New York”. Hänen 38 kerroksinen CBS torninsa sai lempinimen ”blackrock”. Talo valmistui vuonna 1964. Torni liittyy hienosti katutilaan. Toinen Saarisen ikoni on TWA:n terminaali. Alemmassa kuvassa rakennus on sumussa ohittavalta skylinelta kuvattuna. Terminaali valmistui vuonna 1962. Terminaalikäyttö sitten päättyi ja uusiokäyttöä on tulossa. Voiko nyt Saarista ottaa tähän suomalaisuuden majakaksi? Vastaus: kyllä!











Toke Korhonen oli mieluisa ystävä. Toivo Korhosen toimisto kutsuttiin Perun Liman kansainväliseen kutsukilpailuun vuonna 1965. Token osalle tulleet korttelit näkyvät kartassa punaisella ympyröityinä. Nyttemmin taloja on lisärakennettu, niin, ettei tuosta Token alkuperäissuunnitelmasta näy enää jälkeäkään. Kilpailuporukka oli muuten melkoisen mahtava. Vai mitä ajattelet seuraavista kilpakumppaneista: James Stirling, Charles Correa, Kikukate-Kurokawa-Maki, Aldo van Eyck, Candilis, Josic, Woods ja Christopher Alexander. Legendaa! Kortteleiden toteutukasesta voit lukea jälkiarviointia tästä:  https://iqbalaalam.wordpress.com/tag/kikutake-kurokawa-maki/


Kaija ja Heikki Sirenin Linzin konserttitalo Bruckner Haus suunniteltiin vuonna 1972. Rakennus vihittiin käyttöönsä maaliskuussa 1974. Herbert von Karajan ja Wiener Philharmonikern esiintyivät avajaiskonsertissa. Tuohon aikaan, kun vientiä kehiteltiin, Linzin konserttitalo oli eräs loistava esimerkki suomalaisten mahdollisuuksista maailmalla. Se antoi meille kaikille sivustaseuraajille uskoa ja rohkeutta.

Ja kaikesta viisastuneena

Kaikkien näiden hyvien esimerkkien jälkeen kerron itsestäni. Tämä on suorastaa kopiota ja plagiaattia Dostojevskilta. ”MISTÄ KUNNON IHMINEN PUHUU KAIKKEIN MIELUIMMIN? VASTAUS: ITSESTÄÄN. SIISPÄ PUHUN ITSESTÄNI.” Itsestäni puhuminen tarkoittaa tässä yhteydessä viittauksia Devecon Oy:n hommiin maailmalla. Siinä leikissä olivat mukana insinööritoimistot Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy, LT-Konsultit Oy ja Paloheimo – Ollila Oy sekä Arkkitehtitoimisto CJN Oy.



 Tämä kuva on Kuwaitin Jahrasta. Elettiin vuotta 1975. Se oli ensimmäinen ”vapaan viennin” tehtävä jonka saimme. Mukana olivat Olli Kivinen ja Reijo ”Jallis” Jallinoja. Elämä oli todellakin ihanaa! Mainittakoon, että kuwaitilaiset vaativat meitä poistamaan kamelinkuvat raportin takakannesta!

1980-luvun alussa oli meidän suunnitteluyhteisöllämme varsinainen näytön paikka. Suunniteltiin ja valvottiin kaupungin rakentamista Libyan rannikolla, Ras Lanufissa. Kymmeniä suomalaisia osallistui työhön paikan päällä. Kari Lautso oli projektipäällikkönä.Toiselle sadalle yltävä joukko työskenteli Suomessa. Valokuvassa vasemmalla näkyy motivoitunutta väkeä kaupungin peruskiven laskemisen aattona. Paikalla mm. Pekka Kettunen ja Kari Somma. Oikealla jo toteutettua kaupunkia parhaimmillaan. Vuosi oli noin 1986. Noiden kauniiden rakennusten suunnittelijan CJN:ssä oli Hannu Kiiskilä. Markku Piispanen hoiteli rakentamisen valvonnan.

  

Sirten kongressitalo toimi jonkin aikaa Afrikan yhdysvaltojen kokouspaikkana. Gaddafi oli isäntänä. Libyan taisteluissa rakennus vaurioitui vain lievästi. Nyt tämä huippuunsa komea Jussi Jauhiaisen ja kumppaneiden 90-luvun alkupuolella suunnittelema talo odottaa tulevaa käyttöään. Suuren kongressisalin 4500 paikkaa ovat tyhjinä – pöly laskeutuu.



Vienti on aina tunkeutumista kohti tuntematonta. Vanha perinne ja vanhat rauniot tuntuvat merkityksettömiltä. Ne saattavat tilaajan mielestä kuulua kolonialismin kielteiseen perintöön tai sitten ne edustavat vain mennyttä aikaa. Usein vieraat vaeltajat ovat ottaneet rauniot omakseen. Portit tulevaisuuteen ovat kuitenkin avoinna. Tästä on mentävä, otettava vastuu!

perjantai 24. lokakuuta 2014

Sotamies Svejkin kadonnut kenttäalttari Venetsian Biennalessa!

Venetsian Biennalen laaja näyttely pidetään Arsenalissa, Venetsian tuhatvuotisen laivaston maineikkaassa tukikohdassa sekä tukikohdan vieressä sijaitsevassa Giardinissa, puutarhassa. Giardinissa sijaitsee useiden maiden maakohtaisia paviljonkeja. Yhtenä ja ainoana, jonka yhteydessä aina mainitaan arkkitehdin nimi, maan nimen lisäksi, on Alvar Aallon Finlandia paviljonki. Sen yhtenä innoittajana oli ollut sotamies Svejkin kadonnut kenttäalttari. Paviljongin teksti ”Finlandia” on kiinnitetty ohuilla langoilla ilmaan killumaan. Nänkö se nyt Suomikin killuu?

Matka Venetsian kanavilla on elämys. Vesi on yllättäen turkoosin puhdasta. Kaupunki sinänsä elää outoja aikoja. Vakituinen väki vähenee. Asukkaita on nyt 60000. Turisteja on kaupungissa päivittäin lähes sama määrä. Luen juuri Donna Leonin viimeisintä kirjaa. Siinä puhutaan kiinalaisista jotka kansoittavat kaupungin. Tämä on totta. Jos näet Grande Canalella viisi kondoolia neljä niistä on iloisten kännykkäkameraa ahkerasti käyttävien kiinalaisten täyttämiä. Myös katukioskikauppa näyttää olevan kiinalaisten hallussa. Maailma näyttää olevan muutoksessa.

Venetsian Biennalen laajan näyttelyn nimenä oli ”fundamentals, architecture not architects”. Näyttelyn kuraattori on Rem Koolhaas. Kuraattorista puhuen Hennu Kjisik kommentoi minun aiempaa blogiani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/venetsian-biennale-2014-afrikka.html seuraavasti: ”Kokonaisuudessaan Biennale oli mielestäni jopa yllättävän viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi. Minulle oli uutta se, että Rem Koolhaas kuitenkin tuntui olevan ihan huumorintajuinen mies. Jotenkin luulin asian olevan toisin. Eräät yhteiset tuttavat myöskin kovasti yrittivät todistella ennakkoluuloni vääriksi. Kai se on sitten uskottava.” 

Venetsian arkkitehtuuribiennale on laaja ja vaikuttava. Maat eri maanosista esittelevät edustusarkkitehtuuriaan. On myös paljon itseruoskintaa kolonialismista ja vanhoista diktatuurien ajoista. Asia jota ei varsinaisesti lainkaan käsitellä on tulevaisuus. Tarkoitan sitä tulevaisuutta jonka kasvavat slummit aiheuttavat maailman kehitysmaissa. Onko siihen ratkaisua? Se jää epäselväksi.

Kokoontaitettava kenttäalttari
Biennale tapahtuu pääasiassa Arsenalissa eli vanhalla laivatelakalla ja Giardinissa eli telakan läheisyydessä sijaitsevassa näyttelyalueella eli puutarhassa. Telakalla on valtavia, suorastaan mahtavia näyttelyhalleja, puutarhassa taas on osittain maakohtaisia näyttelytarkoituksiin rakennettuja paviljonkeja. Keskeisellä paikalla on Alvar Aallon piirtämä Finlandia – paviljonki. Finlandia paviljonki syntyi kun Maire Gullichsen vuonna 1955 palkkasi Aallon suunnittelemaan tilapäistä paviljonkia Venetsiaan. Aallon mukaan paviljongissa on aineksia saamelaisesta teltasta, sotamies Svejkin kokoontaitettavasta kenttäalttarista ja Pazzin kappelista. Paviljonki valmistettiin Suomessa ja laivattiin seuraavana vuonna Venetsiaan. Tilapäisyyden sijasta siitä tuli eräs alueen ikoneista. 



Alvar Aallon sinivalkoisessa paviljongissa yhtyvät hänen omien sanojensa mukaan saamelaisten teltta, sotamies Svejkin kenttäalttari ja Firenzen Pazzin kappeli. Tuo ihana kappeli on muuten rakkaan Liisani lempipaikka Firenzessä. Tässä kuvassa paviljonki piiloutuu Anssi Lassilan koolinkirakennelman taakse. Suomen lippu on sentään eturintamassa.








Vuonna 1962 syntyi sitten Ruotsin, Norjan ja Suomen yhteinen paviljonki, norjalaisen Sverre Fehnin piirtämänä. On hieman erikoista, että paviljongin edessä tököttää sinivalkoraitainen vaatimaton pienoisveistos kuwaitilaisesta vesitornista. Mutta tämä taas johtuu siitä, että ruotsalainen arkkitehti Sune Lindström suunnitteli Kuwaitiin maineikkaan ja loisteliaan vesitornien ryhmän vuonna 1960. Nämä vesitornit saivat Aga Khan arkkitehtuuripalkinnon 80-luvulla.


Nyt kun keskustellaan suomalaisesta näkymättömyydestä, on melkoinen kontrasti havaita että Venetsian Biennalen alueella sijaitsee Aallon Finlandia – paviljongin lisäksi myös Ruotsi, Suomen ja Norjan yhteinen paviljonki vain muutaman kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan. Pieni Kuwaitin vesitornien kuvajainen seisoo paviljongin edessä. Todellisuudessa mahtavan hienoja ruotsalaisten suunnittelemia ja rakentamia torneja on 30 kappaletta. Suomalaisuus Kuwaitissa esiintyy arabien yhteisosastolla Reima ja Raili Pietilän Sief palatsin mainintana.



Arkkitehtuurin elementit – mainio juttu!
Yksi näyttelyn pääkomponenteista oli nimeltään ”elements of architecture”. Näyttelyssä tämä rakentamisen fundamentaalisten elementtien esittely tapahtui järjestyksessä alakatto, ikkuna, käytävä, lattia, parveke, tulisija, julkisivu, vesikatto, ovi, seinä, porras, luiska, toiletti, liukuporras, hissi. Tulee milteipä mieleen meidän vanha kunnon Rakennustietosäätiön rakennusainenäyttelymme - mutta nyt Biennalessa mahtavaksi historialliseksi katsaukseksi viritettynä. Ehdottomasti mielenkiintoista ja huippuunsa havainnollista. Kaiken kruunaa David Rappin älyttömän mahtava filmi. Se on kooste maailman elokuvissa esitetyistä ”arkkitehtuurin elementeistä”. Siinä lastenvaunut rullaavat alas Potemkinin portaita Eisensteinin filmistä leikatussa pätkässä, siinä Spiderman kiipeilee seinällä ja siinä Ohukainen ja Paksukainen temppuilevat itsepäisen oven kanssa ja Buster Keaton tipahtaa savupiippu sylissään ihastuttavan naisen kylpyhuoneeseen - ja niin paljon muuta ainakin kolmestasadasta filmistä. Loistava filmikooste, joka teki katsojan iloiseksi…
  

Arkkitehtuurin elementeistä jotkut ovat lähes muuttumattomia. Roomalaisten latriini ei paljoakaan eroa meidän latriinistamme. Alaslaskettu katto taas on metalliromua muutamassa vuosikymmenessä, sitä ovat myös liukuportaiden filigrammimaiset rakenteet. Tiesitkö muuten että maailman ainoa (toiminutkin) pyöreä liukuporras oli aikanaan Lontoon metrossa? Lienee sitten sortunut mekaniikan ongelmiin.

Italia kaiken tapahtuman keskiössä
Italian osasto on Arsenalissa – vanhalla Venetsian laivaston superhienolla telakka- ja tukikohta-alueella. Valtavaan Corderia halliin on ”skannattu” Italia Pohjois-Afrikasta Alpeille. ”Historia, arkkitehtuuri, politiikka, uskonto, teknologia, talous, teollisuus ja media edustavat Italian monimutkaista todellisuutta paradigmana paikallisista ja globaaleista olosuhteista.” Näin sanoo Rem Koolhaasin kataloogi. Näyttelyssä yhdistetään elokuva ja arkkitehtuuri. Kronologisessa järjestyksessä 82 italialaista elokuvaa ja 41 arkkitehtuurin case-studya valtavan aikajanakaavion viitoittamana yrittävät kertoa tarinaa elämästä. Ja juuri niin kuin elämä on käsittämättömän yksitoikkoista – mitään ei tapahdu – tämäkin näyttely etenee suurten yksittäisten episodien viitoittamaa mitään tapahtumattomuuden jatkumoa alusta loppuun. Sellaista on elämä. Kriisit seuraavat toisiaan, mutta mitään ei tapahdu. Ihminen on muuttumaton. (Viimemainittu oli kyllä minun tulkintaani, ei näyttelyjulkaisun).
  

Suuren Corderia-salin läpi kulkeva aikajana kertoo mahtavaa tarinaa historiallisesta muutoksesta. 


Minua nämä aikajanat kiinnostavat. Tässäkin vilisevät Italian tapahtumat maailman tapahtumiin kytkettynä. Siinä voi seurata omaa elämäänsä Aldo Moron, Bettino Craxin ja Silvio Berlusconin viitekehyksessä – onneksi ei kuitenkaan yhtä kohtalokkaassa.
  

Teema josta ei puhuta. Tämä ihmeellinen Matilde Cassanin kuva kertoo kirkkoaukiosta, jonka muualta tulleet kansoittavat. Muuttuko kirkko hindutemppeliksi vai muuttuuko se moskeijaksi? Rakennuksena se hyvin pystyy muutokseen – ei muuta kuin risti pois tornin huipulta.

Estetiikka elämänlaadun perustana – tanskalaiseen malliin?
Suomalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset ovat valinneet näyttelyssä pragmaattisen linjan. He esittelevät vanhoja kehitysyhteistyötöitään pääasiassa 70-luvulta. En ole aivan varma miten ne liittyvät näyttelyn teemaan. Mutta näistäpä asioista olikin jo puhetta edellisessä blogissani. Mutta tanskalaiset ovat nyt siirtyneet mystiikkaan tai tarkemmin sanottuna estetiikkaan. Tavallisella meikäläisjuntilla ei tahdo riittää tajuntaa tanskalaisten estetiikkajargoniin. Voihan kysymyksessä olla vain semantiikka, mutta mielestäni selityksien jälkeenkin estetiikka ilman etiikkaa ei oikein pure.

”Estetiikka ei ole sitä miltä asiat näyttävät. Estetiikalla ei ole tekemistä kuvien kanssa. Estetiikka syntyy kaikista ihmisen sensorisista reaktioista yhdistämällä meidän tunteemme ja aistimuksemme. Tämä huone kertoo tunteista. Meidän tunteistamme. Miten me suhtaudumme erilaisiin materiaaleihin ja tiloihin, kuinka me imemme niistä vaikutteita ja miten me samaistumme niihin, mitä ne panevat meidät muistamaan, mitä ne panevat meidät tuntemaan. Näin siis tämä huone on tutkimusmatka estetiikan vaikutukseen meidän elämänlaatuumme. Juuri estetiikka on tässä suhteessa tärkein voima.  Kehotan teitä koskettamaan, haistamaan, kuuntelemaan ja tuntemaan, ihmettelemään, keksimään ja kuvittelemaan. Tämä voisi olla tie uuteen tietoisuuteen. Ja tämä on syy miksi inttämällä intän estetiikan olevan kaikista tärkein asia. Estetiikan kokemus on perusta, jonka pohjalla voimme kehittää vuorovaikutusta toistemme kesken. Tähän huoneeseen olen koonnut aistimuksia, tunteita ja ihmeitä. Ne on organisoitu luonnon järjestyksen mukaan: ei-elävä aine kuten tuuli, vesi, valo, lämpö ja hiekka muodostavat yhdessä elävän materian kanssa kaiken oleellisen.” 
Tanskan osastolla olisi kaivannut pierun verran etiikkaa kaiken estetiikan keskellä.

Näin viisaasti sanotaan tanskalaisten osastolla. Näyttelyosastolla kävellään ohuen hiekkakerroksen päällä, seinällä on kaarnaa tuoksua antamassa, puunrungot lojuvat lattialla, raakamuurattu tiiliseinä on kaiken rakenteen tukirankana. Kun tätä osastoa jälkeenpäin pohdimme Liisan kanssa, ajattelimme vastapainona syksyistä sienimetsää, sammalta, kosteita puunrunkoja, syksyn kellastamia lehtiä, sienien samettista pintaa, vanhan perunakuopan pärekattoa, kaikkia niitä tuoksuja, niitä metsän ääniä, haavan lehtiä havisemassa, kurkien muodostumassa olevaa auraa ja siihen liittyvää kovaäänistä neuvonpitoa, vettä kiiltelemässä painanteen pohjalla, kosteutta, joka väistämättä tunkeutuu hihansuusta ja kauluksesta! Onko tuon kaiken nimi estetiikka!

Naapurit erityistarkkailussa
Jostain syystä on niin, että naapureita tarkkaillaan muita tarkemmin. Meidän itäinen suuri naapurimme esiintyy osastolla jossa tuoksuu vanha neuvostoajan henki. Miksi muuten siellä ei kerrota mitään Neuvostoliiton syntyajan mahtavasta konstruktivismista ja pyrkimyksestä modernismiin. Ei siellä ole esillä Malevitshin ristiä eikä Kandinskyn abstraktioita. Sen sijaan osastolla kerrotaan vahvalla naivismilla miten tulee ideoida, miten tulee uudistua, miten tulee kierrättää, miten tulee markkinoida.
  

Venäjän näyttelyosaston logo viittaa ideoiden näyttelyyn. Ideat vaikuttavat hieman kuluneilta. Venäjän osastolla on kuitenkin yksi hyvin hauska kuva ja malli. Se kertoo 50-luvulla suunnitellusta asumiskoneesta, jota sitten pilottikohteen toteuttamisen jälkeen tutkittiin laajalla seurantatutkimuksella. Tarkoituksena oli kehittää asumiskone, jota voitaisiin sitten miljoonamitoissa monistaa. Tutkimus päätyi surulliseen lopputulokseen: ”Kansa frustroituu ja valtion varat menevät hukkaan.”

Virolaiset olivat omalla osastollaan pirteitä ja innovatiivisia. He ovat selkeästi valinneet linjansa nuorena uudelleensyntyneenä kulttuurina. Viron osasto kiinnosti nuoria. Osaston digilattialla esitettiin mahtavia performansseja. 



Virolaiset hurmasivat pirteydellään. Siinä kun Suomi esiintyy perinteisen timpuritaidon lipunkantajana, virolaiset ovat ottaneet digiajan omakseen. Mutta on muutakin. Tämän näyttelyosaston sanoma on se, ettei ole julkista ympäristöä ilman ihmisiä. Tällä digilattialla ihmiset karkeloivat ja muodostavat uusia pintoja – he ovat iloisia kun voivat olla osa näyttelyä.

















Ja siunatuksi lopuksi vielä eräitä sirpaleita. Vasemmalta ylhäältä: Daniel Liebeskind oli tuonut näyttelyyn kineettisen valotaideteoksen (olikohan tuo oikea ilmaus?), ei sanomaa, mutta hieno. Brasilian laaja osasto esitteli Lucio Costan ja Oscar Niemeyerin töitä. Kuvassa Mies Van der Rohe ja Lucio Costa ihmettelevät Brasilian ruutukortteleiden saloja. Oikealla ylhäällä latvialaiset ilmoittavat, ettei heillä ole modernismia. Italian itseruoskintaa Mussolinin ajoilta, tuossa onkin se sama talo, jonka kuvan näytin Comon blogissani. Keskellä keikkuu kaksi Suomen pikku ikonia: Reiman Sief palatsin kuvat arabien näyttelylehdykästä ja itävaltalaisten hienossa pienoismallikokoelmassa näytetty Sirenin Bagdadin kongressipalatsi. Oikealla alhaalla on mielenkiintoinen ”unohdettujen ihmeiden hautausmaa”. Suurten mestareiden modernit rakenteet luhistuvat käyttötarkoituksen puutteeseen tai puuttuvaan kunnossapitoon. Ja vielä vasemmassa alakulmassa kuva Arsenalista.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Suomalaisuus näkymättömänä?

Nytpä kävikin mainiosti. Olen juuri nyt suomalaisuutta etsimässä Milanon Triennalessa ja Venetsian Biennalessa. Ovathan nämä kaksi nyt merkittäviä arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun näyttelyjä - maailman mittakaavassa. Olenpa näistä kirjoittanutkin jo kahdessa blogissani, mutta nyt vasta voin paikan päällä verifioida mistä todella on kysymys. Vilkaise vanhoja blogejani – jos kiinnostaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/afrikkaa-on-ilmassa-milanon-triennale.html  ja http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/venetsian-biennale-2014-afrikka.html . Milanon Triennalen teemana on Afrikka. Näyttelyn nimi on ”Africa Big”. Nimessä puhutaan myös suuresta muutoksesta ja suuresta mahdollisuudesta: Big Change - Big Chance. Näyttelyssä on esillä ehkä pari sataa Afrikkaan tehtyä projektia. Projektiesittelyissä esiintyy pelkästään arkkitehtien nimet, ei muita osallisia. Venetsian Biennalessa teemana on: ”Fundamentals, absorbing modernity, 14th international architecture exhibition”. Näyttelyn katalogissa on vielä takakanteen printattu: ”architecture, not architects”.

Hennu analysoi suomalaismenestystä
Tulen selostamaan vielä näyttelyjen sisältöä tai pikemminkin vaikutelmia erikseen, mutta nyt keskityn suomalaisuuden painoarvoon tässä kansainvälisen suunnittelun maailmassa. Olemmehan me perinteisesti uskoneet olevamme modernin arkkitehtuurin suuri kotimaa. Kun nyt sitten vielä sattuu, että ystäväni Hennu Kjisik ryhtyy ”yksinäisenä iltanaan hotellihuoneessa” laskeskelemaan Mies van der Rohe –palkittujen  jakaumaa ja löytää sieltä Suomen aivan häntäpäästä yhdessä Ruotsin, Viron ja Romanian kanssa - niin sattuu mainiosti. Todellakin, varmaan myös sattuu sieluun, sillä Hennun postituslista ryhtyy elämään. Jose Mukala (Arkkitehti-lehden päätoimittaja) kommentoi, Juulia Kauste (Rakennustaiteen museon johtaja) kommentoi, Samuli Miettinen (JKMM-arkkitehtitoimiston osakas ja Seinäjoen kirjaston suunnittelija) kommentoi ja Trev Harris (Aalto yliopiston kaupunkisuunnittelun professori) kommentoi. Nyt täytyy minunkin kommentoida.
  

Nyt on muotia kävellä kamera kepin nenässä ja kuvata itseänsä monumenttien häilyessä taustalla. Nyt siis kuvaamme itseämme maailman arkkitehtuurin nykymaisemassa. Olemmeko näkyvissä? Vai peitämmekö taustan?

Hennu antoi pisteitä 2000-luvun Mies van der Rohe -palkinnoista. Siis yhteensä 7 kierrosta. Hän antoi voitosta 3 pistettä, finaalipaikasta 2 pistettä ja short-listauksesta 1 pisteen. Tässä Hennun kunniataulukko: 1. Espanja 70p. 2. Ranska ja Saksa 36p. 4. Hollanti 25p. 5. Englanti 22p. 6. Portugali 20p. 7. Belgia ja Itävalta 16p. 9. Italia 15p. 10. Norja 11p. 11. Tanska 10p. 12. Irlanti ja Slovenia 6p. 14. Islanti, Kreikka, Kroatia ja Tsekki 5p. 18. Puola 3p. 19. Bulgaria, Latvia, Luxemburg, Ruotsi, Suomi, Unkari ja Viro 2p. 26. Romania 1p. Hennu oli laskenut palkintopisteet kohteen sijaintimaan mukaan, ei arkkitehdin kansalaisuuden mukaan. Tämä laskutapa ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuta, sillä Espanjan voitto on niin selkeä.

Hennu kysyy mitä teemme?
Jose Mukalan tekstiin viitaten Hennu päättää: ” No Jose oli joka tapauksessa oikeassa, tilanne on hämmentävä. Emme kai voi niin huonoja olla. Tsekkasin myös juryn kokoonpanot. 2000-luvulla niissä on toiminut yhteensä 54 jäsentä, joukossa ei yhtään suomalaista. Tämä ei tietenkään selitykseksi kelpaa mutta kertoo sekin jotakin lähes yhtä hämmentävää. Mitä teemme?”


 Hennu Kjisikin pika-analyysi osittaa Suomen olevan Mies’in palkintopisteiden mukaan arkkitehtuurin takapajula. No, lohduttaneeko että Ruotsi ja Viro kuuluvat samaan ryhmään?

Juulia uskoo museon voivan tehdä jotain
Juulia Kauste vakuuttaa Suomen arkkitehtuurimuseon olevan ajan hermolla. Hän kirjoittaa: ”Olen täysin samaa mieltä siitä että meidän tulee kaikin tavoin pyrkiä edistämään merkittävien uusien rakennusten näkyvyyttä kansainvälisissä ympyröissä, jotta ne tulevat tutuiksi niille jotka tekevät valintoja ja päätöksiä merkittävistä huomionosoituksista ja palkinnoista, tai siitä mitä toimistoja kutsutaan esimerkiksi kilpailuihin. Sitä työtä pyrimme parhaamme mukaan edistämään monin tavoin. Asia on museolla selkeästi tiedostettu ja se on määritelty strategisesti tärkeäksi osaksi museon tehtävää.”

Samuli ihmettelee onko enää olemassa suomalaista arkkitehtuuria
Samuli Miettinen osallistuu keskusteluun, hän kirjoittaa: ”heittelen muutaman tynkäajatuksen soppaan assosioiden vapaasti mitään osoittelematta tai otsaani rypistelemättä.” Samuli pyörittelee jalkapallon kansainvälisiä menestysmaita ja toteaa samojen maiden menestyneen myös arkkitehtuuriskaboissa. Hän osoittaa sormella suomalaista yhdenmukaistettua rakennustapaa ja kertoo esimerkin heidän Seinäjoen kirjastostaan, joka loppujen lopuksi toteutettiin runsaalla 2000 eurolla per neliö. Hän myös kysyy mitä arkkitehtuurin kansallisuudella itse asiassa enää on merkitystä? Mitä on suomalainen arkkitehtuuri ja onko sitä edes enää olemassa? Onko meistä enää apua toisillemme vai teemmekö vain omia hankkeitamme edustaen joskus kansallisen lipun alla eurovision arkkitehtuurikilpailuissa?

Trev kysyy: MIES VAI NÄKYMÄTÖN MIES?
Samaan tapaan kuin yhtiökumppaninsa Hennu, myös Trev ryhtyy kirjoittamaan yön tunteina. Hän oli juuri lähdössä Venetsiaan, tutustumaan Venetsian Biennaleen. Aivan niin, hän oli juuri tulossa tänne missä tätä kirjoitan. Ja niinpä sitten tapasimme tässä Stella Maris pyhimyksen kuvan alla, kerubien vartioimana. Trev hieman hellittää syntynyttä vakavuutta ja ehdottaa hetkeksi näkymättömyyttä. Sillä, hänen mukaansa muiden pitää meidät keksiä. Me emme voi itse keksiä itseämme ja markkinoitua maailmalle. Tällaista on nyt yritetty Suomi-brandäyksellä ja Himasilla, mutta ei pure. Trev kirjoittaa sähköpostiviestissään mm. näin:

”In next to no time Finnish Architecture (and its architects) would achieve the kind of notoriety that it has so long deserved but seldom achieved. We will leave the Dutch staring gloomily into their canals and the Danes speechless, for the first time in human history. I shudder to think what traumatic effect this will have on our western neighbours.

So let‘s stop being kiltti and pandering to the international press (and anyway the Dutch and the Danes do it better) and become even more obscure and elusive by creating a whole new mystic and set of legends. Wouldn‘t this concept fit better into what it means to be a True Finn instead of adopting the embarassing american naivety of stubbism? Finn Invisible Not Negotiable!” Hyvä Trev!

Oliko Suomi esillä Venetsiassa?
Nyt voidaan sitten palata alkuperäiseen aiheeseen ja etsiä totuutta suomalaisen suunnittelun olemassaolosta. Todistusaineistoa pitäisi löytyä Milanon ja Venetsian arkkitehtuurinäyttelyistä. No löytyihän sitä. Venetsian näyttelyjulkaisussa Suomi esiintyy neljällä kuvalla. Näyttelyssä edetään kronologisesti. Ensimmäisen kerran Suomi esiintyy vuonna 1914. Kuvassa on Akseli Gallen-Kallelan maalaus ”Rakennus”. Toisen kerran esiinnymme vuonna 1957. Kuvassa on Allu Blomstedtin standardisointi. Kolmannen kerran olemme kuvassa vuonna 1961. Neyrere esiintyy yhdessä Tapani Kantalan kanssa. Neljännen kerran Suomi esiintyy vuonna 2011 Kärsämäen Shingle-puukirkon kuvalla. Kun ei sitten tässä modernismin absorbaatiossa muuta ole löytynyt saattaa olla ettei myöskään Mies van der Rohen palkintolistoilla esiinny suomalaisia projekteja. Surullistako? Kyllä! Mutta totta!
  


Venetsian näyttelykatalogissa esitetty Suomi-kontribuutio kuvina viittaa hieman menneisyyteen! Mutta kertokaa minulle kuka on tuo Tapani X Neyreren vieressä.

Ei sittenkään unohdeta suomalaisten osallisuutta South of North ryhmän puitteissa järjestetyssä keskustelussa: How can foreign architects contribute to the current rapid socioeconomic development on the African continent? Pilvi Vanamo ja Inari Virkkala olivat aktiivisia järjestelijöitä. Hyvä Suomen naiset! Mutta miten saadaan insinöörit ja miehet mukaan?  


Vanhoja muistellessa!
Vanhassa vara parempi!
Niinkö se on? Esiinnymme sitten hyvinkin vahvasti Norjan ja Ruotsin kanssa Sambiaan, Tansaniaan ja Keniaan tehdyissä 70-luvun kehitysyhteistyöprojekteissa. Norjalaiset kuratoivat tämän hyvän ja tyylikkään, joskin hieman kuivahkon näyttelyn. Se ei laajemmin selvinnyt mitä tästä kaikesta jäi käteen. Kari Karanko on lupaillut tai ajatellut viisaasti jonkinlaista jälkiseurantaa suomalaisten tekemisistä. Se olisi paikallaan. Näyttelyn seinätauluissa vilisee tuttuja nimiä: Paavo Mänttäri, Heikki Tegelman, Jaakko Kaikkonen, Mårten Bondenstam, Rainer Nordberg, Pekka Raitanen, Antti Hankkio, Tarki Liede, Markku Visapää ja Tapio Tuomari –muiden muassa.
  


Tämä oli hienoa aikaa. Suomalaiset arkkitehdit ja muut asiantuntijat olivat maailmalla. Venetsian Biennalen Pohjoismaisessa paviljongissa järjestetty näyttely kertoo Norjan, Ruotsin ja Suomen hankkeista Tansaniassa, Keniassa ja Sambiassa 1970-luvulla. Nyt ei ole tällaista kerrottavaa.

Mutta sitten seurasi yllätys
Arabimaat esiintyvät yhteisellä osastolla. Idea oli loistava. Pyöreä pöytä puhuu. Mutta sitten tulee yllätys. Kuwaitin näyttelylehdykän sivuilta löytyy Reima ja Raili Pietilän Sief palatsin kirjaus ja pari kuvaa. Tämä palatsi sai aikanaan huonoa mainetta urakoitsijan heikon rakentamisen laadun mukaan. Reiman hieno arkkitehtuuri meni siinä pesuveden mukana. Mutta nyt, historian kirjoissa se kuitenkin muistetaan, ainoana suomalaisten arabimaihin tekemänä merkittävänä arkkitehtuurikohteena modernismin teemalla. Kunnia Reiman muistolle.  


Kuwaitin Sief Palatsin ensimmäinen laajennus oli Raili ja Reima Pietilän hieno toteutettu kohde. Erityisenä yllätyksenä se oli mainittu kuwaitilaisen arkkitehtuurin modernismin kohteena. Luulin sen olleen unohdettu!
  


Arabien yhteinen pyöreä pöytä oli hieno idea. Kaikki puhuvat, mutta kukaan ei kuuntele. Sieltä pöydästä löytyi yllätys.

Ja piirun verran Milanosta
Milanossa me suomalaiset olimme vielä Venetsiaakin vähäisemmässä roolissa. Mutta Milanossa oli sentään herkkyyttä. Siellä oli esillä meidän oma kohteemme Jufra Administration Center Libyasta. Venetsiassa arabiesittelyssä libyalainen arkkitehti A. Kassoum kirjoittaa omasta bmaastaan, ettei Libyassa ole mitään arkkitehtuuria eikä modernismia. Siellä on vain vanhaa Italian siirtomaasortoa sekä James Cubbitin yliopisto Benghasissa. Meidän kohteistamme Ras Lanufissa, Sirtessä tai Jufrassa ei mainita mitään. Olemme olleet niistä niin ylpeitä – eikä meitä nyt ole olemassa. Vain James Cubbit, jonka piirtämässä yliopistossa suomalaiset arkkitehdit opettivat kaupunkisuunnittelua 80-luvulla libyalaisille nuorille. Siitäkään ei kerrota. Opetus ei varmaankaan ole arkkitehtuuria sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta Milanon Triennale esittelee meidän projektimme! Olen jo aiemmassa blogissani selittänyt laajasti tätä projektia, joten jätän sen nyt toistamatta. Mutta olimme iloisia.


Africa Big -näyttely on ilman muuta ajan hermolla. Että olemme näkymättömiä, se on totta!


Myös kaikki oman Jufran hallintokeskuksemme ympärillä on vaipunut keskiaikaiseen pimeään – niin kuin se on tässä yöllisessä Jussi Tiaisen kuvassa.



PS. Olihan tuossa Venetsian luettelossa vielä yksi kuva suomalaisuudesta ja kiinalaisuudesta: Anssi Lassilan koolinkirakennelma ja kiinalaisten bamburakennelma Juulia Kausten kuratoimana. Poikani Jussin mielestä ne olivat hienoja, minä en päässyt selville niiden sielunelämästä. Anteeksi kuva kun unohdin sinut. Valitettavasti kuva ryhtyi monista asennusyrityksistä huolimatta näkymättömäksi.
 
 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kauneinko toriaukio?

Olen varma, ettet ollut ajatellut lomapäiviä Bergamossa. No se johtunee tietämättömyydestäsi. Ethän tiennyt Corbusierin pitäneen Bergamon yläkaupungin toria maailman kauneimpana. Nyt kun sinne eksyin vahingossa ja kun hämmästelin torin ominaisuuksia kuulin matkaseurani pojanvaimo Jennin sanovan: ”Tämä on kaunein tori, jonka olen nähnyt!” Tiesikö hän, että Corbusier oli ollut samaa mieltä? Vaikka olisi tiennytkin, se ei alenna mielipiteen arvoa, varsinkaan kun myös minä todistin mielessäni Corbun arvion oikeaksi. Yhdyn myös niihin bergamolaisiin, jotka vuosikymmenten kuluessa ovat ristineet kätensä sen vuoksi, ettei Corbulle annettu tilaisuutta rakentaa omaa monumenttiaan torin varrelle. Tämä alkupuheenvuoro jo lienee tehnyt selväksi, että Pohjois-Italian matkakohteisiin kannattaa ehdottomasti liittää Bergamo.

Julius Caesar nappasi Bergamon Asterixilta ja kumppaneilta
Tämä kaupunki sopii myös perhematkailuun ainakin Asterixin ja Obelixin ystäville. Bergamon ovat monet halunneet valloittaa, mutta kiinnostavaa on, että juuri gallialaiset hallitsivat Bergamoa ajanlaskun alun tienoilla. Rooman keisari Julius Caesar sitten kukisti gallialaiset valtiaat ja antoi asukkaille Rooman kansalaisoikeudet. Venetsialaiset ottivat vallan Rooman hajotessa. He rakensivat yläkaupungin ympärille mahtavan muurin, joka ei sitten estänyt Attilaa hunneineen hävittämästä kaupunkia. Muuri, josta on meidän ihailtavanamme merkittäviä osia, luo hienoa tunnelmaan, kun kävelet pitkin yläkaupungin katuja.


Citta Alta on linnoitettu kaupunginosa. Se on mahtavampi versio samasta tarinasta, jonka voit kokea Tallinnassa Toompealla. Muuritkin ovat samoihin aikoihin rakennettuja.

Piazza Vecchia
Mutta varsinaisena tarinan aiheena oli tori Piazza Vecchia. Torin laidalla on entinen Palazzo Nuovo, sittemmin kaupungintalo ja nykyinen kirjasto Angelo Mai. Tämän rakennuksen suunnitteli alkuun arkkitehti Vincenzo Scamozzi. Joku väitti samaisen miehen suunnitelleen myös rakennuksia Pietariin, mutta se ei liene totta sillä hän kuoli jo vuonna 1616. Vincenzo oli Palladion työkaveri, heillä oli useita yhteisiä projekteja.  Tai olipa hänellä kyllä yksi talo, joka viittaa Venäjään. Se on Palazzo Verlato Putin. Talo kyllä valmistui jo 1615, joten se ei taida liittyä tähän hetkeen tai henkilöihin.


 Piazza Vecchia on itse asiassa kaksiosainen aukio. Keskiaikainen Palazzo Ragione jakaa aukion kahteen osaan. Palazzon alla on suuri loggia. Kirkot pienemmällä aukiolla ovat huippuunsa vaikuttavia.
  

Palazzo Nuovo tai Biblioteca Angelo Mai ei kuitenkaan ole varsinaisesti se puoli toria, joka huimaa katsojan, se on jotenkin tavanomainen – kuitenkin vain kaunis rakennus. Erikoisen kiinnostavaksi rakennuksen tekevät sen pylväiköissä parveilevat nuoret opiskelijat.

Vastakkaisella puolella tapahtuu. Siellä on Venetsian vallan aikainen Palazzo della Ragione, oikeuspalatsi. Palatsin alla on ihana loggia. Tällaiset katetut tilat herättävät aina kysymyksen: miksei meillä? Loggiaa käytetään toritilana, mutta siellä on myös valtava aurinkokello. Miten muuten aurinkokello voi olla katetussa tilassa? Me olimme paikalla pilvisenä päivänä, joten auringon säteiden mystiset tiet jäivät selvittämättä. Varsinaiselta toriaukiolta nousee vaikuttava porrasrakennelma oikeuspalatsin sisäänkäyntiin. Juuri tuo porras luo vahvan tunnelman. On helppoa ja miltei välttämätöntä kuvitella kirjailtuihin viittoihin ja värikkäisiin päähineisiin pukeutunutta kulkuetta hitaasti askeltamassa ylös portaita. Venetsian valtion liput liehuvat! Nyt tuosta kaikesta värikkäästä muistuttaa seinällä vieläkin näkyvä vaakuna.



Bergamo kuului Venetsian tasavaltaan. Tuo valtio oli tuhatvuotinen. Venetsian tasavallan perustamisvuotena pidetään vuotta 697 ja se loppui vuona 1797.
  

Piazza Vecchia Bergamossa on katsomisen arvoinen paikka. Jo itse Corbusier piti sitä kauneimpana toriaukiona. Kuvassa näkyy kellotorni Il Campanone. Sen kellot lyövät 100 lyöntiä joka ilta kello 22.

Palazzo della Ragionen takaa tunkeutuvat näkökenttään salaperäisen kerroksellisesti mahtava basilika Santa Maria Maggiore  ja sen kyljessä oleva Cappella Colleoni, suuren sotasankarin itselleen rakentama hautamausoleumi. Itse Tiepolo teki taloon kattofreskot. Suuri naissankari haudattiin ilman morsiamia – rakastetun alaikäisen tyttärensä kanssa. Vasemmalla, ikään kuin kulman takana kadoksissa on Duomo. Kaiken naulaa maisemaan tanakassa asennossa seisova Torre Civica eli Campanone – kellotorni. Sen yli 50 metrin korkeudessa sijaitsevat kellot ilmoittavat sadalla lyönnillä kymmenen aikaan illalla porttien sulkemisesta. Näin on tapahtunut jo 400 vuoden ajan. Niin luulen.
  

Piazza Vecchialta aukeaa Palazzo della Ragionen alta loistelias näkymä Basilica Santa Maria Maggiorelle. Tämä kerroksellisuus tekee tilasarjasta mahtavan. Yllätys seuraa toistaan. Elämysarkkitehtuuria parhaimmillaan.

torstai 16. lokakuuta 2014

como? kuinka? COMO

Como sijaitsee Italiassa Lombardian maakunnan pohjoisosassa Como-järven rannalla. Como-järvi on yksi Alppien eteläpuolella sijaitsevasta viidestä järvestä. Esialppien jyrkät rinteet kohoavat Comon rannoilta. Comon kaupungin perusti Julius Caesar. Hän määräsi kaupungin, tai roomalaisen linnoituksen, leirin, kaupungin, castrum romanumin, rakennettavaksi järven rantaan täytetylle alueelle. Kaupungin nimi oli Novum Comum. Paikka oli tärkeä, sillä Comon kautta vedettiin kulkureitti Eurooppaan. Kuka sanoo että logistiikka on tämän päivän keksintö? Tämä reitti pitkin Como-järven rantaa oli nimeltään Via Regia. Rooman sotajoukot ja byrokraattien joukot käyttivät sitä reittinään Suuren Rooman valtakunnan valloitusmaihin. Se oli myös kaupan ja sen myötä kaiken kansainvälisen kanssakäymisen yksi tärkeä reitti.

Sijainti ja kulkureitin avainasema synnyttivät hallintaan liittyvää kiinnostusta. Como-järven seutu oli roomalaisvallan alla 600-vuosisadalle. Sitten longobardit tunkeutuivat etelään. He olivat paljolti bavareja ja frankkeja. Longobardien eli lombardien valta päättyi vuonna 770 kun Kaarle Suuri (Charlemangne) liitti Pohjois-Italian karolingi-imperiumiin.
  

Kaarle Suuri eli Charlemagne hallitsi Eurooppaa 800-luvun vaihteessa. Comon seutu ja koko Lombardia liitettiin silloin hänen imperiumiinsa.








Tuhat vuotta myöhemmin eli vuonna 1700 Como kuului Itävalta-Unkarin eli Habsburgien valtakuntaan. Itävallan valtapiiristä Comon seutu vapautui Italian sodassa 1859. Sotaa käytiin ranskalaisten ja sardinialaisten toimesta Itävaltaa vastaan. Giuseppe Garibaldi oli mukana sotimassa vapaaehtoisjoukkoineen. Hän soti vielä monilla tantereilla ja hänestä tuli Italian kansallissankari. Itävallan valta Italiassa päättyi ja Italia ryhtyi yhdistymään.



Como järven eteläkärjessä sijaitseva Comon kaupunki on Julius Caesarin perustama castrum romanum. Täältä avautui yksi tärkeistä kulkureiteistä Alppien yli. Nyt ruutukaavan ihannoituna etsikkoaikana (viittaus Soininvaaraan ja Särelään) on kiinnostavaa tarkastella hieman enemmän Comon roomalaiseen leiriin perustuvan ruutukaupungin mitoitusta.


Italia on ollut julkisuuden valokeilassa Välimeren yli tulvivan siirtolaisuuden vuoksi. Vertailtaanpa nyt Italiaa ja Comoa Suomeen ja Lahteen. Como ja Lahti ovat samantapaisia lähikaupunkeja. Molemmissa on väkeä vajaat 100000 asukasta. Matka-aika Comosta junalla Milanoon on 1 tunti. Lahdesta Helsinkiin pääsee junalla 45 minuutissa. Ulkomaalaisten määrässä näyttää todella olevan suuri ero. Comossa 1000 asukkaasta 140 on ulkomaalaisia. Lahdessa suhdeluku on 40. Koko Italiassa ulkomaalaisten suhteellinen osuus on kaksinkertainen Suomeen verrattuna.


Ulkomaalaisten kansalaisten jakauma Italiassa on aivan erilainen kuin meillä. Meillä virolaisten osuus ulkomaalaisista on noin 19 % ja venäläisten noin 16 %. Ruotsalaisten ja somalien johdolla mennään sitten alle 5 %:in tuntumassa. Comossa filippiiniläiset ovat selkeä johtoryhmä 11 %:lla. Seuraavina ovat turkkilaiset ja romanialaiset. Kiinalaisia on 3 %. Se on sama suhdeluku kuin Suomessakin.




Eurostat tilastot osoittavat Comon kuuluvan Euroopan voimakkaaseen tuotantoalueeseen. Samaan tuottavuustasoon yltää Suomessa vain Uusimaa. Norjassa öljyteollisuus antaa tuottavuutta kaikille seuduille. Ruotsissa Kiirunan kaivosteollisuus näkyy selkeästi. Kuvassa tumma sininen kertoo GDP per capita ostovoimalla korjattuna oleva yli 25 % EU 28 keskiarvon yläpuolella, vihreät värit kertovat EU:n keskiarvosta 10 % alle tai päälle.










Kuva esittää kotitalouksien käytössä olevat tulot asukasta kohti ostovoimalla korjattuna NUTS-alueittain. Suomessa hajonta on pieni Italiaan verrattuna. Pohjois-Italiassa on kuitenkin alueita, joiden tulotaso on suurempi kuin missään Suomessa.




Tarkastellaan kaupunkia
Comon vanha roomalaisen leirin ”piirustuksilla” rakennettu keskusta on ruutukaavaihmisten unelma. Roomalaisen sotilasleirin peruskoko oli 400 x 600 metriä. Tälle alueelle piti saada mahtumaan 35000 miestä ja 15000 eläintä. Olisiko tuosta malliksi meidän kaupunkitaistossamme? Hevosten, muulien ja muiden eläinten määrä leirissä on lähellä meidän parkkipaikkaongelmaamme. Eläintiheys oli 400/1000 asukasta, eli siis vastaa täysin meidän autopaikkatarvettamme. Tosin hevonen ei vaadi aivan tuota 15 neliötä per yksilö.
  

Hevosten ja muulien parkkeerausongelma oli roomalaisella sotilasleirillä varsin huomattava. Eläintiheys oli 400 eläintä per 1000 leiriläistä.

Tarkastellaan hieman Comon roomalaisen sotilasleirin päälle rakentunutta kaupunkia. Alueen mitat ovat 500 x 800 metriä. Alueella on 50 korttelia. Kortteleiden koko on keskimäärin 150 x 80 metriä. Koko alueen pinta-ala on 0,4 km2 eli 40 hehtaaria. Katujen leveys on yleensä 5-6 metriä. Katuja on 10 kilometriä ja niiden pinta-ala on noin 6 ha. Laajempia aukioita on noin 1,5 hehtaaria. Muurien läheisyydessä on vanhan vallihaudan vaatima tila sekä riittävä ampumasektori. Korttelimaata on 45 hehtaaria ja kerrosalaa yhteensä noin 1 miljoona kerrosneliömetriä. Kadut ovat kapeita ja aukiot pieniä. Puistoja on vain vanhojen muurien äärellä. Kysymys kuuluu: olisiko tällainen malli sopiva meidän uusille ruutukaavaihanteille? 

 Comon keskustakorttelit ovat roomalaisen sotilasleirin pohjalta syntyneet. Alueen aluetehokkuus on noin ea=2,2. Korttelitehokkuus normaaleissa keskustakortteleissa on noin ek=3,4. Puistojen ja vapaa-alueiden vähäisen määrän korvaavat loisteliaat sisäpihat. Alueen talot ovat 3-4 kerroksisia. Katukerrosta ei käytetä asumiseen. Noin kaksi kolmasosaa katutasosta on kivijalkakauppojen ja ravintoloiden käytössä. Nykyisin ”Citta Murata” –alueella on noin 5000 asukasta. Teoreettinen asukasluku 100 vuotta sitten on saattanut olla 25000 asukasta. Ennen toista maailmansotaa luku on saattanut olla 15000 asukasta. Jos ajattelemme nykyaikaa ja ”uutta kaupunkia” -tämän kaupungin periaatteilla- voitaisiin saavuttaa asukasluku 13000 asukasta. Silloin asukastiheys olisi huippuunsa hyvä eli 30000 asukasta per km2. Unelma!



Nykyinen tilan kokonaisjakautuma näyttää tällaiselta. On terveellistä jos vertaat tätä jakautumaa meidän kaupunkeihimme.


Comon keskustan katutila soveltuu vain kävelyyn ja pyöräilyyn. Ja tämä soveltuvuus on huipputasoa.
  

Comon keskustan sisäpihoissa on valtaisaa kiehtovuutta. Ne kohottavat ihmisen ja asukkaan arvoa.

Olisiko tästä esimerkiksi ja innoittajaksi?
Kaiken tämän lopuksi on syytä todeta, että Comon kaupunki on kaikilta nykyaikaisilta osiltaan vain tavallinen italialainen kaupunki ilman mitään rakennuskulttuuriin liittyvää arvoa – aivan kuin meidän kaupunkimme. Kaikki kauneus ja harmonia syntyi jo useita sukupolvia sitten. Sen jälkeen kaikki on vain disharmoniaa. Mutta haaveilua ei liene kielletty kaupunkiympäristön suhteen. Siis jos haaveilemme Comon mallista. Olisiko siinä jotain viisautta ”autottoman” kaupunginosan suunnittelulle? Eipä se tainnut juuri tässä blogissa ratketa, mutta saattoi jäädä takaraivoon.

Aivan loppujen lopuksi pahan hyvä

Il Duce, Italian diktaattori Benito Mussolini tapettiin italialaisten partisaanien toimesta vuonna 1945, toisen maailmansodan päätösvaiheessa, aivan tässä Comon lähistöllä. Mussolinin jälkiä tässä kaupungissa on Casa del Fascia. Ehkä tuo Italian modernistin, arkkitehti Giuseppe Terragnin talo on ainoa moderni rakennus, joka tässä kaupungissa kiehtoo.  Muutoin kiehtoo vain Julius Caesarin roomalaisen leirin paikalle rakentunut keskusta.