sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Slavasta Nurinkurin-Nuutiin – lyhyt matka!

Onko tästä maailmasta tulossa jotain järjellistä? Olin eilen katsomassa Slavaa. Havaitsin erään asian: olen muuttunut liian hitaaksi älyämään. Jo aiemmin on tullut selväksi, etten pysty seuraamaan nuorten naisten puhetta. Se on liian nopeaa, siinä on aivan uusi intonaatio, se livertää kauniisti, mutta se on katkeamatonta tajunnanvirtaa, asiat tulevat yhtenä vyyhtenä. Miesten suhteen ymmärrän ääntämistä paremmin, mutta jatko pätee heihinkin. Ei asia kerrallaan, eriteltynä, tekijät, teonsanat ja teon tulokset loogisesti peräkkäin aseteltuna. Eivät kysymykset ja vastaukset oikeassa järjestyksessä, ensin kysymys, sitten vastaus ja vielä mahdollinen vastakysymys. Ei siis näin, vaan vyyhteytettynä, epäloogisena, kaikki asiat nurinoikein -Nurinkurin Nuutin tapaan. Miten se nyt kävikään? Nurin kurin Nuutti matkusti maalle sedän luo…
Muistellaan hieman Priit Pärnin ihanaa lastenkirjaa Nurinkurin-Nuuti, Priit Pärn, WSOY 1989.
  
Ai, että miten saa tietää mikä päivä tänään on? Setää näin typerä kysymys nauratti. -Hahaa, kannattaako nyt sen takia kalenteria selailla. Katsot vain ympärillesi ja näet heti mikä päivä on. Etkö sinä muka tänään näe että tänään on sunnuntai? Ja sunnuntain jälkeen tulee tavallisesti lauantai. - Ai, huomenna on siis lauantai, Nuuti kysyi, sillä äkkiä hänen mieleensä muistui jotakin. -No hyvä on, kerron sinulle sanoista, setä kajautti ja asettui mukavasti istumaan pallille. -Katsohan Nuuti, sanat ovat Nurinkurilassa sellaisia, että ne merkitsevät aivan päinvastaista. Jos vastaan esimerkiksi ”kyllä”, se pitää käsittää niin, etten sanonut mitään, tai sitten niin, että sanoin ”hei” tai sitten, että vastasin ”ei”. Vielä vaikeampaa on ymmärtää lauseita. Sanotaan nyt vaikka ”omena putoaa”. Se voi tarkoittaa, että ”omena ei putoa” tai vallan ”lamppu putoaa”, mutta myös ”lamppu ei putoa”, mikä ei ole kyllä aivan oikein, sillä… Tässä kohdin Nuuti keskeytti sedän puhetulvan. Nuuti oli katsonut sattumalta ylös ja huusi nyt: Mutta se putoaa oikeasti!

Slavan katsomosta tulleena mikään ei ollut varmaa
 Saikki eli Pirjo Saisio kirjoittaa Kansallisteatterin esitteessä tämän blogin teemaa sivuten: ”Läntinen media on viime aikoina täyttynyt Venäjä-asiantuntijoiden Putinin persoonaa analysoivista, keskenään täysin ristiriitaisista arvioista: Putin on loistava strategi/Putinilla ei ole minkäänlaista strategiaa. Putin tekee ratkaisunsa täysin vaistonvaraisesti/Putin toimii kylmäverisen rationaalisesti.” Saikin puhe rautateistä kiehtoo tietysti rautatierakastajan mieltä. Näytelmässä Katariina Suuri matkusteli junalla rakastajansa Potjomkinin kanssa ja ihaili Krimin reitin varrella kylien kulisseja. Tarkennuksen vuoksi todettakoon, että Krimin-Moskovan rautatie valmistui vuonna 1874. Katariina Suuri taas kävi Krimillä vuonna 1787. Tämä ei nyt tarinaa pahenna. Mieleen jäi sekavia asioita, kaunis korppilaulu, mahtava lautturikohtaus kun vetivät bändin lavalle – siis oikea pikku bändi teatterissa – loistavaa, ”poltetaan, poltetaan”, se jäi jyskyttelemään päässä. Sitten tuo Putin imitointi oli aivan mahtava, mutta vanhanaikaisena hieman kaikertaa. Pitääkö ja saako ja onko oikein pilkata naapurikansojen valtionpäämiehiä noin raskaalla tavalla, joskin mahtavan hienolla ja räiskyvällä sellaisella? Jotenkin ajattelee, että ne siitä äityvät! Jotenkin haluaisi hienovaraisuutta. Mitäs jos ne meidän Niinistöä, tai jos olisivat meidän Tarjaamme noin paljastaneet? Hyi! Kappale oli niin räiskyvä ja niin täynnä asioita, että joskus tuntui siltä kun Saikki olisi kirjoittanut ”mitä mieleen juolahtaa”.

Slavan mainio pari Puntti Valtonen ja Juha Muje oligarkkien pyöriteltävänä ja itsekin hieman pyörittelijöinä.

Kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnossapito Robert Pirsig sanoo: ”Pikkulapsia koulutettiin olemaan tekemättä mitä tahansa mieleen juolahtaa.” Vaan… mitä...? Totta kai! Sitä mikä muita miellyttää. Ja keitä muita? Vanhempia, opettajia, valvojia, poliiseja, tuomareita, virkamiehiä, kuninkaita, diktaattoreita. Kaikkia auktoriteetteja. Niistä, jotka opetetaan halveksimaan sitä, ”mitä mieleen juolahtaa”, tulee tietenkin muille paljon tottelevaisempia palvelijoita – hyviä orjia. Sitä, joka oppii olemaan tekemättä ”mitä tahansa mieli tekee”, Järjestelmä rakastaa. No, voitaneen todeta, ettei Saikki ainakaan sellaista kirjoittanut, jota Järjestelmä rakastaa. Yleisö rakastaa ja minäkin! Uskomattoman mahtavaa Saikki!

Ymmärryksen vajavaisuus
Harhapoluilla jälleen. Palataan nyt asiaan ja vanhan ihmisen ymmärryksen vajavaisuuteen ja tämän ymmärryksen kehittämisprosessiin Tuo kaikki vyyhteytyminen, onko se nykyvalistuneen tai nykynuoren puuttuvaa hahmotuskykyä? Vai onko se nykyvanhan puutteellista vastaanottokykyä? Eihän se ole kumpaakaan, sillä asiat ovat muuttuneet. Asiat ovat todellakin muuttuneet monimutkaisen samanaikaisiksi, samalle asialle on vastakkaisia vastauksia ja kumpikin on oikea. Ei voi edetä loogisesti, sillä logiikka kuuluu toiseen maailmaan. Joku kertoi minulle, vanha hänkin, ja kuolemansa todennäköisyydestä tietoinen, kuten kaikki vanhat, että ihmisellä on kolme jaksoa kuolemattomassa elämässään. Ensimmäinen jakso on tämä lyhyt elämä. Toinen jakso on kuoleman jälkeinen aika, kun vielä joku muistaa, edes välähdyksenä, hyvällä tai pahalla, ei väliä… Kolmannessa vaiheessa saa rauhan: kukaan ei muista. Siinä se oli. Mutta silloin tulin epävarmaksi tulevaisuudestani. Voiko olla mahdollista, että nämä blogibitit jäävät ikuisesti kiertämään, enkä saakaan rauhaa? Niin, kaipa se tähän kuolemaan ja joidenkin markkinoimaan kuolemanjälkeiseen elämään sisältyykin perustavaa laatua oleva hämmennys ja ajatuksen vyyhteyttäminen.
  
Naamioituminen kansan joukkoon on ollut monen diktaattorin tapa suorittaa luotettavaa tiedustelua. Jos vielä pystyisi tuohon naamioitumiseen tulevaisuuden kansalaisten joukkoon, se saattaisi antaa mahdollisuuden ennustaa tulevaisuutta. Ja juuri silloin, kun näin mietin, Eemeli tai Antti, jompikumpi tai molemmat, tempasivat minut legoukkojen ääreen. Siellä olivat pinossa ja paketissa kaikki maailmaa hallitsevat hahmot. Hattu määrää kaiken. Siis joukkoon tummaan, keskelle ja ylös! Nyt päätämme sen mikä tuleman pitää! Muistakaa kuitenkin Pokemonien kohtalo. Mikään ei ole ikuista. Kummallista kun emme hyväksy muutosta, vaikka sitä koko ajan mantrana hoemme. Muuten hyvä, mutta ei minulle!

Legoukot takovat sampoa vallan sirkusteltassa, kiltalaiset katsomossa
Byrokratia, politiikka ja bisnes ovat meille hyvinvointia (ja pahoinvointia) takovan koneen osia. Joskus tuota konetta saatettiin kutsua Sammoksi. Sampoa taotaan vallan sirkusteltassa, jossa pikkupomot toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääpomot silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Ennen vanhaan sen tekivät myös kaikkivaltiaat vuorineuvokset. Heidän hattunsa alla asui yhtä aikaa valta ja vastuu. Sivistyskin. Nyt, juuri tänään, asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä.  Bisneslobby puolestaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään.

Ei ole oikeaa tai vasenta, vain populisteja
Otso Kantokorpi pohtii hauskassa ja viisaassa Punavuori-blogissaan (Punavuori strikes back!) Krista Kososen keskusteluun tuoman ”en tunne ketään joka olisi äänestänyt perussuomalaista” aiheuttamaa Timo Soinin ärtymystä. Muuten kun tarkemmin ajattelen, minäkään en tunne ketään, joka äänesti perussuomalaista. Onkohan se ”Pakila-kupla”? Kantokorpi ihmettelee ”Punavuorikuplan” sisällä elävän ihmisen arvoja: ”Minä esimerkiksi pidän itseäni arvoliberaalina – tai olen ehkä pikemminkin oppinut sen, että kaltaistani ihmistä on tapana nimittää sellaiseksi –, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi monen perinteisen ja yhteisöllisen arvon kannattaja. Otan arvokonservatiivisuuteni agendalle mato-onginnan, tikinpeluun ja kyykänheiton puolustamisen. Tästä se alkaa.” http://alastonkriitikko.blogspot.fi/
  
Tämä eräiden maakuntien asemointi nelikenttään muistuttaa suosittua SWOT-nelikenttäanalyysiä. SWOTi:ssa on kyllä vasemmassa ylänurkassa vahvuudet ja oikealla heikkoudet, vasemmalla alhaalla ovat mahdollisuudet ja oikealla uhat. Konservatiivinen vasemmisto olisi siis vahvuus, konservatiivinen oikeisto olisi taas heikkous, liberaali vasemmisto olisi mahdollisuus ja liberaali oikeisto olisi uhka. Höpöhöpö. Pelleilyä. Mutta kuka tahansa lobbari vääntää tuosta teorian. Näin ei voi asioita katsella. Maailma on muuttunut. Eikä se ole kaksiulotteinen, eikä se ole lineaarinen

Ammattikillat katsomossa
Ystäväni Mattikoo – kaiken kokenut, hän on paljon ihmetellyt suomalaisten ammatti-ihmisten sanattomuutta ja kannattomuutta. Ja, kaikki sen hiljaisuuden kuulevat! Totta, myös korporaatiot vaikenevat, ammattijärjestöt eivät uskalla ottaa kantaa. Mitä nyt RIL ja SAFA viimeksi sanoivatkaan? Mihinkään ei oteta kantaa. Toista oli ennen. Debatti kukoisti. Mattikoo sanoo, että erityisesti konsulteilla, töitään myyvillä, on myös syy hiljaisuuteen. On syytä pelätä mustalle listalle joutumista ja hommien menetystä. Korporaatioihin tämän ei kuitenkaan luulisi pätevän. Mattikoo väittää, etten minäkään uskalla lausua mielipiteitäni, koska pelkään entisen firmani ja kavereideni firmojen työkannan puolesta. Tämä heijastuu hänen mukaansa minun blogiteksteissäni.

Vanhan ajan killat eivät naamioituneet yleisöön.  killat halusivat olla esillä. Tepastella ammattiin kuuluvissa vetimissään, kiltatunnuksia kantaen, tietoisena tärkeydestään. Oli selvää että rakennusmestareita tarvittiin, kukas kirkot rakentaisi? Oli selvää, että kraatareita tarvittiin, kukas simpsetit tekisi? Oli selvää että suutareita tarvittiin, kukas kansan ruojuihin panisi?  Tekstiilikillat, lääkärit (ml. puoskarit), muurarit, puusepät, lasimestarit, kaivertajat ja kellosepät, heillä oli hallussaan ammattimestareiden ”taide ja mysteria”. Siihen taisi sisältyä myös kunniakäsite ja laatukontrolli. Tämä systeemi toimi puolisen vuosituhatta. Tsaari sitten lopetti kiltalaitoksen silloiseen globaaliin malliin suuriruhtinaskunnassaan: "Kauppiasten, vapriikinpitäjäin ja hantvärkkareiden tuli kussakin kaupungissa perustaa yhdistyksiä, joiden tehtävänä oli mm. ulosantaa kisällintodistuksia ja mestarikirjoja”. Näin siis suojattu yksityisyritteliäisyys, ”taide ja mysteria” sosialisoitiin valtion kontrolliin. Taisi osa laadustakin lipsahtaa kontrollin ulkopuolelle.
  

Ammattikuntien killat olivat aikanaan yhteiskuntaa ylläpitävä voima. Aatelisten vallankähminnän ja personaaliunionipolitiikan (naimakauppojen) ohessa jotkut tekivät työtä. ”Työn kautta” niin kuin puolueet sanovat, maailmaa rakennettiin. Vapaa-aikatyön tekijöille ei ollut kiltaa. Pitäisikö perustaa? Älä naura. Vapaa-aikatyö on työn muodoista ehdottomasti suurin. Ja se kasvaa! Tein suomalaisten ihmisten ajankäytöstä kaavion. Työpaikalla tai opissa notkumisen osuus ihmisen tekemisissä ja ajankäytössä on vain 12-13 %. Tuota maagista kilpailukykyä ei varmaankaan voi ammentaa tuosta ajan kymmenyksestä. Sitä synty, jos on syntyäkseen, sieltä lähes 90 %:n resurssista. Kommentoikaa nyt hyvät viisaat tähän. Siinä olisi potentiaalia aivan uudeksi yhteiskuntatieteen alueeksi.


Tuleeko meistä e-lancereita?
Nyt tutkijat ovat löytäneet uusia kiltajärjestelmää muistuttavia toimijoita. Konsultit on havaittu nykyajan matkatyöläisiksi (journeymen) vanhojen kiltamiesten malliin: he matkustavat paljon, työskentelevät useille tilaajille ja levittävät uusia käytäntöjä ja tietoa eri tahoille. Tutkijat ovat myös havainneet arkkitehtien ja insinöörien käyttävän sertifiointijärjestelmää vanhojen kiltalaitosten malliin.
  
Tutkijat MIT:ssa käyttävät moderneista kiltalaisista nimitystä ”e-lancer”. Nämä ovat tyyppejä, jotka tekevät teletyönä firmojen strategioita henkimaailman asioista, taiteesta ja mysteereistä, vakuutuksista, vastuista, älyllisen pääoman suojelusta, mittakaavan ekonomiasta ja eettisen koodin kehittelystä. Taitaakin olla niin, että näiden asioiden ”kehittäjät” ovat paremmin hallinnassa ja firman johdon kontrollissa, jos ovat seinien ulkopuolella. Heille voidaan myös asettaa ehtoja, joilla kielletään käyttämästä kilpailevan markkinajohtajan softaa tai systeemeitä, noh! mitä tahansa, politiikkaakin. Ja palkkiotkin taitavat olla sitä luokkaa, ettei niitä käytännön asioita hoitaville tohdi kertoa. Ennen niin selkeä elämä ja liikkeenjohto ovat muuttuneet mystiikaksi. Nykyajan e-lancerit pitävät myös huolen siitä, että testattavia malleja ja prosessin kannalta ”ratkaisevia” polkuja syntyy yhä lisää.

Ihana heijastus siitä vanhasta yksinkertaisuudesta tuli kuitenkin eilen Juha Sipilän suusta. Hän sanoi insinöörinä piirtäneensä toimintakaavion ja sen mukaan asioiden samanaikainen eteneminen on mahdollista. Hienoa. Minkä asioiden? Liittynee hallituksen muodostamiseen. Olen toivorikas.


Taas tämä vyyhteytyi. 

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Tuotit pettymyksen – vanha SYK!

Pettymys vanhan koulutalon tilasta lienee sallittua. Kotitalo ja koulutalo ovat ihmisen sielunmaailmaan porautuneita ympäristöjä. Onnellinen se, joka voi kokea noita rakennuksia muistojen ja hengen lisäksi aineena, esineinä, tuoksuna ja värinä. Minä olen kotiympäristöni ja talojen suhteen sellainen onnellinen. Kävelen samoilla lattialaudoilla, joilla opin kävelemään. Katselen ulos saman ikkunalasin läpi, jonka katseeni on lävistänyt jo 80 vuotta sitten. Ulos lähtiessäni nojailen samoihin koivunrunkoihin, joita olen katsellut syntymästäni saakka. Hieman ovat rungot jykevöityneet vuosien mittaan, mutta niin on nojailijakin. Osa on jo kaatunut. Nojailija onneksi vielä puolipystyssä.

Onnellinen minä, kun saan nojailla niihin puihin joiden juurella jo vuonna 1937 kruisailtiin sisaren kanssa isoisän tekemällä polkuautolla. Haluaisin myös kävellä konserttiin vanhan kouluni ihanaan juhlasaliin, tulla väliajalla aulaan tuntemaan itseni yleväksi ja kokea kaartuvien ja kiiltävien korkkimattoraitojen imun luokkasiivissä.


Kouluni remontti on saatu päätökseen. Kirjoitin tämän prosessin alkuvaiheesta blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/01/vanha-syk-kohtalon-kasissa-jalleen_9.html
  
Tällainen oli koulumme pommituksen jälkeen 1944. Juuri tämä pihalle ja puistoon aukeava korttelirakenne ja kaartuvat sivukäytävät olivat Väinö Vähäkallion rakennuksessa kiehtovinta arkkitehtuuria – tärkeämpää kuin Nervanderinkadun julkisivu. Sota-aikana, kaaoksen keskellä, tämä rakennus korjattiin pommitusvaurioiden jälkeen arkkitehtuuria kunnioittaen. Nyt sotien jälkeen olemme onnistuneet tuhoamaan rakennuksen kaikki perusosat ja mikä pahinta samalla sen hengen, Miksi? Ja kukaan rakennustaiteen kriitikko ei sano sanaakaan, Miksi?

Vetoomus Nervanderinkatu 13 saneeraajille Helsingissä 28.11.2012
Me luokkatoverit teimme tällaisen vetoomuksen, silloin kun vielä jotain oli tehtävissä:
”Arvoisat päättäjät, virkamiehet, rakennuttajat, arkkitehdit ja insinöörit, te jotka uudistatte vanhaa kouluamme Nervanderinkadulla. Me, SYK:n vuoden 1953 ylioppilasluokka, juuri välirauhan aikana koulumme aloittaneet, haluamme esittää tämän vetoomuksen teille, rakkaan koulurakennuksemme muokkaajille.

Sukupolvet syntyvät, elävät ja poistuvat. Kaupungit ja rakennukset ovat osa kiertokulkua. Muurit ja niissä olevat aukot ovat kuitenkin ihmistä pitkäikäisempiä. Ne ovat osa perintöämme. Aineellisena perintönä ne saattavat kertoa arkkitehtuurista ja menneiden aikojen käsityötaidosta. Aineettomana perintönä ne palauttavat mieleemme menneen arvokkaita hetkiä, ihmisiä, tuoksuja, ääniä ja materian kosketusta. Suomalaisen Yhteiskoulun koulurakennus Nervanderinkadulla on luonut kehykset meidän aineettomalle perinnöllemme – olihan se opinahjomme 11 vuotta. Haluaisimme vahvistaa aineettomuutta, mahdollisuudella kokea jotain siitä vanhasta, joka meidät ympäröi elämämme nuoruusvuosina. Olemme hyvinkin tietoisia, ettei meille voida antaa samaa mahdollisuutta tuntea, katsoa ja koskettaa, kuin on eräillä naapurikoulujemme entisillä oppilailla. Heidän koulutalonsa eivät joutuneet kulttuurihistoriallisen tuhon kohteeksi – niin kuin meidän koulullemme kävi. Mutta nyt näemme pienen valon pilkahduksen. Koulumme vapautuu Museoviraston käytöstä ja sitä uudistetaan. Nyt on tilaisuutemme anoa ja vaatia.”

Kuin vesi pitkin hanhen selkää
No, mehän anoimme ja vaadimme, mutta vesi meni pitkin hanhen selkää. Tässähän tapahtui samalla tavalla kuin vuorovaikutuksessa yleensä: kaikki on pelkkää yksipuolista informointia, päätökset on jo aikaa sitten tehty. Vuorovaikutusyhteisöä kannattaisi säästää turhalta vaivannäöltä.


Halusin vielä lisätä muistin virkistämiseksi nämä kuvat juhlasalista, uruista ja aulasta. Nämä siis kaikki tuhottua nykyisyyttä. Kuvat ovat peräisin Minkun, Anna-Liisa Sohlbergin kirjasta ”SYK - elämäni koulu”, Otava 1976. (Kirja on muuten huippuhieno, kannattaa kaivaa pölyiseltä hyllyltä ja lukea). Urkuja muuten soittelee Minkun tytär Arja Sohlberg.

Nyt seuraa rakennuttajien leipätekstiä, näin siis muka tehtiin:
Rakennus peruskorjattiin vanhaa kunnioittaen
Peruskorjauksen yhteydessä palautettiin useita 1970-luvulla muutettuja tiloja alkuperäiseen muotoonsa. Entisiin luokkahuonekerroksiin palautettiin alkuperäinen, valoisaan sivukäytävään perustuva tilaratkaisu. Entisen juhlasaliaulan alkuperäistä olemusta on tavoiteltu avoimilla lasiseinillä ja kiiltomaalattujen pilareiden näkyvällä esiin ottamisella. Lisäksi sisääntuloaulaa suurennettiin ja pääportaikkoa sekä porraskäytäviä palautettiin alkuperäisasuunsa.

Visiitti alkaa
Nyt oli tilaisuus vierailla täydessä käytössä olevassa rakennuksessa. Oli erittäin ilahduttavaa nähdä nuorten iloisten ihmisten jälleen kansoittavan tuota rakennusta. Nuo seinät olivat joutuneet odottamaan nuorten ääniä jo yli 50 vuotta. Rakennuksen ajautuminen Sibelius-Akatemian käyttöön oli suuri onni. Oli toivoa että Museoviraston tylyn tuhoava kausi rakennuksen uudistajana (tuhoajana) ja käyttäjänä sai nyt ansaitsemansa lopun. Näin meille kerrottiin ja näin uskoimme. Iloisten käyttäjien osalta onneksi näin tapahtui. Muuten Sibelius-Akatemia jäi paljosta paitsi. Talosta oli tyystin hävitetty sen vanha henki. Olen varma, että siinä hengessä olisi ollut musiikinteon rakennuspuita.
  
SYK:n ovi johti mummulaan. Isoisäni oli koulun vahtimestari. Vanhoina aikoina hänellä oli lempinimi ”mursu” – viiksiensä ansiosta. Mummuni oli taas keittolan emäntä. Hän kulki nimellä ”tätä-Lahtinen”. Vierailun aluksi menin koskettelemaan tuota tuttua ovenkahvaa. Siinä se oli koko ovi aitona ja entisenä. Ajan patinoimana. Koskettelin tuota tuhansien painallusten hivelemää ovenkahvaa. Se oli ihanaa. Olen kulkenut tuosta ovesta ainakin 15000 kertaa ja aina koskettanut tuota kahvaa. Kaikki oli kuten ennen. Vierailu alkoi ihanan positiivisissa merkeissä.

Mutta talo?
Siitä lupailtiin paljon. Kaarevat sivukäytävät luvattiin avata, juhlasalin aulassa haluttiin tuoda vanha pilaristo esiin ja lasiseinällä avata läpinäkyvyys ikkunaseinälle, sisääntuloaulassa hehkutettiin vanhan mallisilla valaisimilla, jumppasalista poistettaisiin välipohja – mitä kaikkea! Juhlasalia ei luvattu takaisin, ei edes varautumisena. Talosta ei ole paljoa sanottavaa. Se on varmaan teknisesti mainio. Vesi ja ilma kulkevat, rakenteet kestävät ja erilaiset tilat soveltuvat Sibelius-akatemian toimintaan. No, siinähän oli kaikki, eihän talolta voi muuta odottaa! Eikö? Kaiken tämän toivottomuuden jälkeen pari valokuvaa ja pari pientä kommenttia.
  
Näin kerrottiin: ”Kun juhlasalia ei palauteta, ei juhla-aulaakaan katsota tarvittavan. Aulan pilarit palautetaan kuitenkin näkyviin. Aulan kadunvarsiosa jaetaan opetustiloiksi lasiseinin, jolloin luonnon-valo ja muistuma alkuperäisestä tilasta hiukan palautuu.” Tulos: se näkyy kuvassa, ei kaipaa sanoja, masentavaa.



Hissillä matkustivat vain opettajat. Erityisesti ”Minkku”, koulumme johtajatar, oli aktiivinen hissin käyttäjä. Vaksin reviiriin kuuluvana sain joskus haltuuni hissin avaimet ja voimme kavereiden kanssa tehdä eksperimenttejä kuten hissin katolla matkustaminen. Se sama vipu ja kumirulla oven pielessä olivat vieläkin tallella. En kuitenkaan ryhtynyt uusiin testeihin. Hissin on Heikki H. Herlin lahjoittanut koululle. Heikki H pääsi SYK:sta ylioppilaaksi vuonna 1919 ja toimi koulun valmistumisaikaan Kone Oy:n toimitusjohtajana.
  
Valokuva otettiin vuonna 1953, ylioppilaaksitulovuonna, koulun komeassa portaikossa. Toinen valokuva on vain testikuva. Onko kysymyksessä sama mies? Miksi muuten portaikosta on poistettu niklattu keskikaide? Sitä pitkin oli hyvä liukua – kielletty huvi sekin. Sitä paitsi kiiltelevä kaide oli tärkeä osa portaiden arkkitehtonista dynamiikkaa. Jos Edu Kairamo sen sanoisi: Veronica!

 Veronica unohtui?




Tähän näkymään palaan unissani. Se on portaiden yläpää 5 kerroksessa. Vieressä avautuivat luonnontieteiden kokoelmat. Takana 9 luokat. Kuvasta ei synny oikeata vaikutelmaa. Tuo kaikki kehyksenä näkyvä, sen tulisi hohtaa valkoista. Myös kattopuutarha on poissa. Mutta, silloin ennen, valkoisen hohteessa, tänne asti kun pääsi, oli lähellä taivasta. Tämä kohta on kuin ennen. Kiitos siitä arkkitehdit!





Ja vielä viimeisenä uskomattomana floppina on ns. sisääntuloaulan toteutus. Aula sulkeutuu täysin pihan suuntaan. Valtavan hieno visuaalinen yhteys sisäänkäynnistä pihaan rajoittuvan kaarevaan seinän ikkunarivistöön, se on rajattu lasiseinällä, josta ei kuitenkaan näe läpi. Hieno uutuus on toisaalta näköyhteys porrashuoneen läpi pihan alle rakennettuun uuteen ravintolaan. Väen täyttämä ravintola oli kiehtova näky. Pieni anteeksiannon hetki, mutta jälleen, mistä ihmeestä ovat ilmestyneet nuo kammottavat valaisimet kaikille talon käyttäjille tuttujen vihreiden pilareiden ympärille. Kammottavat muovilaatikot on ripustettu kattoon tukivaijereilla. Muistuttavatko nuo valaisimet jostain funkiksen ihanteista. Kaukana siitä! Muistuttavatko ne Väinö Vähäkallion designista? No ei sitten hetkeäkään. Vai olenko väärässä? Korjatkaa, te viisaat asiantuntijat ja arkkitehdit, jotka olette olleet aivan vaiti. Kaiken voi selittää! Ja jos ei voi selittää voi ainakin selitellä!

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Suddenly I felt dizzy!

Tässä blogissa aiheena on Kampin Narinkan Laiturilla pidetty Helsingin kaupunkisuunnittelua käsittelevä luentosarja. Mutta kuten pitkähköillä luennoilla saattaa käydä, niin ajatus ryhtyy harhailemaan. Hetkellisesti saattaa hieman huimata, Niin juuri minulle kävi ja nyt onkin pakko heti alkuun kertoa tarina tunisialaisesta vakoojasta. Tämä tarina kerrottiin Muammar Gaddafin aikaisessa Libyassa.


Diktatuureissa on kuolettava synti kertoa vitsejä hallitsijasta. Ajatelkaa Neuvosto-Venäjää tai vaikkapa veljesmaata Viroa noina diktatuurin aikoina. Virolaisilla ei silloin todellakaan ollut yhtäkään poikkiteloista sanaa sanottavana venäläisistä, mutta nyt se purkautuu. Vai luitko Rein Raudin jutun Hesarista 17.4. Yllättävää kyllä Libyassa oli diktaattori Gaddafin aikaan tapana kertoa vitsejä hänestä itsestään tai vaarattomammin vain maan tilanteesta. Keskusteluseura piti kylläkin valita tarkasti. Muuten oli vaarana maanalainen vankila. No, kertoipa ystäväni minulle tunisialaisen vakoojan kohtalosta.

Huippuvakooja ja sai tehtäväksi selvittää libyalaisten mystistä hallintohimmeliä. Hän ylitti rajan Ras Jedirissä ja matkasi vapaasti kohti Tripolia. Veljeskansoilla oli vapaa oikeus ylittää raja. Minäkin olen ylittänyt rajan tuossa paikassa vähintään 150 kertaa. Olemme jopa suunnitelleet tuon rannikkoa seuraavan valtatien rakentamisen moottoritienä. Vakoilijan reitti pääkaupunki Tripoliin oli siis minulle varsin tuttu ja turvallinen. Hän oli lähestymässä Libyan Suuren Sosialistisen Jamahiriyan salaisuuksia. 

Tien suunnittelu vaatii tutkimuksia. Tässä Matti Ovalo mittailee etäisyyksiä Libyan rantatien varrelta, juuri sillä tiellä jota tunisialainen vakooja käytti mennessään suorittamaan vaativaa tiedustelutehtäväänsä.

Vakoilijan kolme tehtävää
Vakooja lähetettiin rajan yli tutkimaan Libyan silloista armeijaa, terveydenhuoltoa ja yliopistoja. Hän lähti matkalle, mutta katosi, eikä palannut sovittuun aikaan. Tunisian tiedusteluviranomaiset olivat huolissaan. Mitä oli tapahtunut heidän huippuvakoojalleen? Kului kokonainen vuosi ennen kuin vakooja sitten palasi. Nyt oli aika purkaa tiedot.

Vakoojan kertoman mukaan hän aloitti armeijan tilan selvittämisellä. Hän kertoi päässeensä korkeimpien everstien tuttavuuteen. (Maassa ei ollut kenraaleita, sillä valtionpäämies oli eversti). Hän perehtyi tarkasti eri aselajien kalustoon ja miesvahvuuteen. Mutta sitten hän ryhtyi perehtymään puolustusstrategiaan ja liittoutumisstrategiaan ja kysyi potentiaalisista vihollisista. Kuultuaan everstien selonteonhäntä alkoi äkkiä huimata ja pää tuntui sekoavan. Hän ei pystynyt jatkamaan.

No, hän siirtyi seuraavaan tehtävään: oli selvitettävä sairaalalaitoksen tilaa ja henkilökunnan saatavuutta. Olihan tunnettua, ettei omassa maassa koulutettu riittävästi sairaala-alan osaajia. Hän tapasi maan johtavia sairaalaviranomaisia ja huippulääkäreitä. Hänelle selvisi maan sairaanhoitajien ja lääkäreiden puute ja ne maat, joista työperäisiä maahanmuuttajia haluttiin. Mutta kun hän sitten ryhtyi selvittämään sosiaalihuollon ja terveydenhuollon kokonaisuutta ja strategiaa ja kuunteli viranomaisten selityksiä, hän tunsi äkkiä huimausta, eikä pystynyt hahmottamaan kokonaistilannetta. Tehtävästä oli luovuttava.

Hän siirtyi kolmanteen tehtävään tuloksettomien kahden tehtävän jälkeen. Kolmantena tehtävänä oli koulutus ja erityisesti yliopistot. Vakoilija tapasi opetusministerin ja yliopistojen rehtoreita. Opetusministeri kertoi ajatuksesta ammattikoulutuksen ja yliopistokoulutuksen yhtenäistämisestä. Yliopistojen rehtorit valittivat naisopiskelijoiden liiallista enemmyyttä ja talouselämän vähäistä panosta heidän rahoituksensa turvaamisessa. Kun hän sitten tiedusteli kansainvälisyydestä, hän sai vastauksia, jotka johtivat huimauskohtaukseen ja hänen oli lopetettava asian edelleen käsittely.

Näin vakoojan koko pitkällinen tehtävä oli sortunut mielenterveydelliseen ongelmaan: HE FELT DIZZY.

Miksi kerroin tämän jutun? Kerroin sen siksi, että olen juuri ollut aktiivisena osallistujana Kampin Narinkkatorin Laiturilla kuuntelemassa laajaa esitelmäsarjaa kaupunkisuunnittelusta ja erinäisistä lieveilmiöistä, jotka aiheeseen liittyvät. Nimittäin nyt minulle kävi juuri niin kuin tuolle tunisialaiselle vakoojalle: I FELT DIZZY!

Mikä innosti ja mikä masensi?
Tiedän kyllä, että kaupunki tulee varustamaan asukkaansa valtavalla tietopaketilla kaikesta kuullusta, ja siksipä minä keskityn vain eräisiin yksityiskohtiin. Sillä täytyyhän tuosta tunisialaisen vakoojan kokemustaustasta jotain oppia. Sanon nyt alkuun, että ajatus Laiturin viikon kestävistä ”kaupunkisuunnittelumessuista” oli varsin erinomainen. Ilpo Aarniala kaikessa hulluudessaan kommentoi blogissaan ansiokkaalla tavalla tilaisuuden antia:  http://hulluarkkitehti.fi.
  
Tilaisuuden aloittivat apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki ja virastopäällikkö Mikko Aho. Molemmilla on sana hallussaan. He olivat myös komea pari estradilla. Molempien teksti oli määrätietoista leipätekstiä. Jopa ylipormestarin haamu väikkyi puheen päällä. Mutta, kun on sellaiseksi syntynyt, että täytyy edetä negaatioiden kautta, niin mikä jäi puuttumaan? No, sepä selvisi eilen yölukemisen parissa. Anton Tshehov kirjoitti näin novellissaan Kaksintaistelu: ”Etsiessään totuutta ihmiset kulkevat kaksi askelta eteenpäin ja yhden askelen taaksepäin. Kärsimys, erehdykset ja elämänikävä heittävät heitä taaksepäin, mutta totuudenjano ja sisukas tahto ajavat heitä yhä eteenpäin. Ja kuka tietää? Ehkäpä saavuttavat todellisen totuuden.” Niin siis mikä tässä selvisi? No, selvisi se, että tulevaisuuden esittäminen faktana on virhe. Se on fiktiota. Joten ystäväni Anni ja Mikko, olkaa valmiita ottamaan myös askel taaksepäin.

Esitelmät ja keskustelut polveilivat asiasta toiseen. Kävin oikein käsipäivää kiittelemässä lautakunnan puheenjohtajaa Risto Rautavaa hyvästä hommasta.  Mikko Aho oli saanut kiitokset jo oman esityksensä jälkeen. Lautakunnan keskustelu oli sinänsä kiva. He tuntuivat viihtyvän yhdessä. Ja mikä pahinta: olivat vielä samaa mieltä monista kohtalonkysymyksistä.  Kaikki esimerkiksi kädet oikoisenaan pystyssä kun torneista puhutaan.

Lautakunnan jäsenet Tom Packalén (ps), Matti Niiranen (kok), Risto Rautava (kok) Elina Moisio (vihr), Jape Lovén (sdp) ja Eija Loukoila (vas) äänestivät puheenjohtajan pyynnöstä. Kaikki halusivat Helsinkiin torneja Vancouverin malliin. Myös Pisarasta olisi kysyttäessä tullut sama äänestystulos. Mitäpä sitten Malmin lentokentän säilyttäminen historiallisessa käytössään?  Kaikki muut paitsi Tom Packalen halusivat sen rakennusmaaksi. Kivinokka nyt tuntui pikkuisen synnyttävän erimielisyyksiä. Kaupunkibulevardien puolesta olisi noussut kaikkien muiden kädet paitsi komissario Packalénin. Rautavalla tuntuu olevan yksimielinen porukka hanskassaan. Vielä muutan päivän pääministerin, Alexander Stubbin ehdotus konsensuksen särkemiseksi ei ole näköjään saanut suosiota minun kotikaupunkini poliitikoilta.
  
Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta on legendaarinen paikka. Muistelen aikoja kun Ylermi Runko johti lautakuntaa tiukalla kädellä. Silloin ei myöskään sopuiltu nykyiseen malliin. Tiukinta oli kun Helsingin keskustasuunnitelmasta päätettiin 20 äänestyksellä. Muistan vielä senkin, kun sain puolen vuoden porttikiellon Helsingin suunnitteluhommiin, keskusteltuani lautakunnan jäsenen kanssa ennen kokouksen alkua ja äänestystä. Oli kysymys Itäkeskuksen liikennejärjestelmästä ja Kauppakartanontiestä. Porttikiellon antoi Lars Hedman, virastopäällikkö. Nyt lautakunta oli yhtä mieltä korkeasta rakentamisesta, Malmin lentokentän lopettamisesta ja Pisarasta. Siis juuri noista kolmesta asiasta, joita minä haluaisin revisioida. Hauskalta tuntui se, että Ilaskiven bulevardit ovat nousseet nyt ratkaisijan asemaan Helsingin kasautumista suunniteltaessa. Kiihkeimpiä bulevardisoinnin kannattajia ovat vihreät ja vasemmisto. Silloin ennen aikaan juuri tuon henkiset olivat kiihkeimpiä gryndauksen ja tiiviin kaupungin vastustajia. Paha kokoomus ajoi läpi Kallion purkamisen ja saneeraamisen. Nyt siitä saisi varmaan kansalaispalkinnon, sillä syntyihän silloin lisää kaupunkia Helsinkiin. Nykylautakunnalla on erimielisyyttä siirtolapuutarhoista ja Malmista. Ilaskivellä oli selkeä sääntö: siirtolapuutarhoihin ei kosketa! No ei kyllä Malmiinkaan!

 Kunnallista jujutsua, nujuamista ja mylläämistä
Tämän päivän Hesarissa oli iso tarina jujutsun MM-voittaja Venla Luukkosesta.  Hänen lanseeraamansa ajatus sopisi hyvin kaupunkisuunnittelun ohjeeksi ja malliksi. ”Parasta on nujuaminen ja mytyssä myllääminen.”
  
Nujuamista ja mytyssä mylläämistä valaistiin sarjalla mielenkiintoisia esityksiä. Tutkijat ja muut kaupunkisuunnittelun viiteryhmäläiset pitivät mielenkiintoisia alustuksia. Luennoitsijoina jäivät mieleen professori Matti Kortteinen, hän puhui täydennysrakentaminen ongelmista, tohtorikoulutettava Elina Eskelä, hän kertoi mielenkiintoisella tavalla kansainvälisten osaajien asumistyytyväisyydestä pääkaupunkiseudulla ja erikoistutkija Katja Vilkama, hänen ajankohtaisena teemanaan oli muuttoliike ja alueellinen eriytyminen.  Muuten tuon session helmiä olivat myös nuorisoasiainkeskuksen toimistopäällikkö Ulla Laurion esitys sekä Mikko Ahon ”kaupunki-kaupunkilaiset” -esitys.
  
Merkittävän akatemiasession päätteeksi Kimmo Lapintie, Heikki Laaksonen, Simo Sankari, Jorma Parkatti ja Tero Vanhanen keskustelivat. Sankari lanseerasi eräässä tilaisuudessa mainion teeman: ”Virasto varasti asukkailta vuorovaikutuksen”. Sitä aihetta hän nytkin pyöritteli. Laaksonen esitteli kippuroita. Hauskimpaan vetoon pääsi Tero Vanhanen. Hänen näkökulmansa poikkesi niin totaalisesti muista puhujista. Hän edusti urakoitsijaa, joka loppujen lopuksi sitten joutuu kaiken tekemään, hankkimaan asukkaat, hankkimaan kivijalkakauppiaat ja ottamaan vielä kaiken vastuun taloudesta. Siinä eivät tutkimusviisastelu tai tavoitekirjo paljoa auta.
  
Kasautuminen
Tämä sana tuntuu toistuvan kaikkien kaupunkikasvun aposteleiden sanomassa. Eniten sitä jauhavat maantieteilijät ja taloustietieteilijät. Rikhard Manninen, yleiskaavapäällikkö, hänkin kirjoitti 17.4 Hesarissa: ”Suurkaupungistuminen synnyttää kaikkialla maailmassa niin sanotun kasautumisedun, joka nostaa kaupungin taloudellisen toiminnan tuottavuutta merkittävästi”. Kun nyt kaupungin koneisto haluaa tarkastella Helsinkiä nimenomaan vain sen rajojen sisällä niin kai minäkin voin sen tehdä. Helsingin kaupungin maapinta-ala on 214 km2. Nykyinen asukastiheys on 2900 asukasta maaneliökilometrillä. Jos asukasluvuksi saataisiin 860000 asukasta, tiheys olisi 4000 asukasta/maakm2. Kasautuiko riittävästi? Verrataan sitä eräisiin maailman kaupunkeihin.
  
Helsingin kaupungin alueen nykyinen asukastiheys 2900 asukasta/maakm2. Se on suurempi kuin Frankfurtin Cityssä ja samassa luokassa Oslon, Varsovan ja Amsterdamin kanssa. Helsingin yleiskaava pyrkii irrottautumaan tästä joukosta ja haluaa lähestyä Tokion, Tukholman, Vancouverin ja Lontoon lukuja. Asukastiheys noissa ”kilpailija-kaupungeissa” on noin 5000 asukasta neliökilomerillä.  Köpis ja Milano edustavat hyvää 7000 asukkaan tasoa per km2. New Yorkin City on tasolla 10000 asukasta/km2 ja Pariisi länsimaiden tiheimpänä 22000 asukasta per km2. Manhattanilla on kyllä pari aluetta, joilla tiheys kohoaa 40000 tasolle.
  
Viisastuakseni ihmettelin vielä varsinaisen kantakaupungin eli cityn osuutta kaupungin metropolialueen väestöstä.  Helsingin 30 % näyttää olevan hyvää maailman tasoa. Lontoossa, Varsovassa, Amsterdamissa, Oslossa ja Roomassa näyttää CITY olevan Helsingin kanssa samaa luokkaa suhteellisessa koossaan.

Kilpailukyky
Kilpailukyky on nykyajan mantra. Kaikesta kilpaillaan. Kuinka monta kertaa näillä päivillä mainittiin kilpailukyky kasvun synonyyminä. Mistä kilpaillaan? Kansainvälisten yritysten pääkonttoreista? Väestönkasvun nopeudesta? Kyvystä kotouttaa? Kaupunkipöhinästä? Asuntorakentamisen volyymistä? Turvallisuudesta? Joukkoliikenteen palveluista? Jäi epäselväksi!

Kivijalkapalvelut
Kivijalkakaupat ovat ihania. Yleensä ne ovat yhden tai kahden ihmisen työpaikkoja. On kampaamoja, kynsihoitoloita, suutareita, kahvibaareja, lukkoliikkeitä, luomukauppoja, laukkukauppoja, gallerioita, kukkakauppoja ja Siwoja sekä K-Ekstroja. Elääkseen ne vaativat asiakkaita. Seminaareissa näitä kaivattiin ja väitettiin tiivistämisen tuovan lähes kivijalkainvaasion. Hauskaksi keskustelu meni kun Tero Vanhanen vetävään tyyliinsä kertoi innovoineensa kivijalkoja jopa ilman niitä kauppoja. Muistelin vanhoja. Aikanaan Olaria rakennettaessa urakoitsijalle annettiin lisää rakennusoikeutta jos tekevät kivijalkakauppoja. Muutamia syntyikin.
  
Teron kivijalkaa ilman kauppoja. Mutta käyttöäkin löytyy.



Laskin muuten huvikseen paljonko uusi 10000 asukkaan asuntoalue toisi kivijalkaan sopivia toimipisteitä. Jos kirkko ja vähittäistavarakaupatkin pantaisiin kivijalkaan, niitä voisi tulla 20000 k-m2, eli 4 % kokonaiskerrosalasta. Jos asuintalot olisivat 8-kerroksisia, kivijalkaa olisi kaiken kaikkiaan tarjolla 50000 k-m2. Aika sopivasti.

Nettikauppa ja etätyö
Kummallista miten vähän nettikaupan ja etätyö merkitystä on selvitetty. Kilpailukyvyn kannalta globaali nettikauppa on huono juttu. Vastapainoksi suomalainen yritteliäisyys ei ole keksinyt juuri mitään kaupattavaa. Nyt kotimaisen nettikaupan arvellaan kuitenkin mullistavan päivittäistavaroiden kaupankäynnin. Mukana kuvassa on kotiinkuljetus. Kun tutkimuksia ei ole, väitän nettikaupan lisäävän liikennettä. Etätyöstä kuulimme mielenkiintoisen esitelmän. Kim Väisänen kertoi, etteivät hänen firmansa tirehtöörit maapallon eri puolilla lainkaan tapaa kasvoista kasvoihin ja pääkonttorikin on Joensuussa ja päätirehtööri Helsingissä. Firman toimiala on muuten innovatiivinen: turhan tiedon hävittäminen. Ei kuitenkaan kelvannut esimerkki yleisratkaisuksi. Sairaanhoitajien, opettajien ja bussikuskien on vaikea tehdä työtään etänä. Kaiken palveluhenkilöstön ja rakennustyöväen osalta paikallisuus korostuu. Elokuva- ja TV-tähdillä etätyö toimii, mutta teatteri ja ooppera edellyttävät yhteisiä paikkoja.
  
Etätyö, teletyö, nomadityö, kotityö, nuo käsitteet ja työskentelytavat eivät ole vielä maailmaa muuttaneet. Jotkut ovat laskeneet nykyisen etätyöosuuden olevan jossain tasolla 5-10 %. Laiturin seminaarissa lanseerattiin Olli Hakasen ja Kalle Toiskallion toimesta ajatus matka-ajan muuttamisesta työajaksi. (Mitä tuo oikein tarkoittaneekaan?) Jenkeissä ovat tutkineet etätyön suorituspaikkoja. Näyttää siltä, että matkatyön osuus julkisissa kulkuneuvoissa on vielä melko vaatimaton. Olisiko niin että juuri julkisten kulkuneuvojen matkustajat tekevät enimmäkseen paikkaan sidottua palvelutyötä?


Minulta jäi tässä paljon seminaarin pintaan nostamia asioita kertomatta. Niitä ovat muun muassa bulevardit, kohtuuhintaiset asunnot ja kansalaisvuorovaikutus Palaan niihin myöhemmin kuten olen tehnyt jo aiemmin.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vaalit, radat ja raha

 Pääpostin auditoriossa keskusteltiin aiheesta ”Mistä rahat raiteisiin?” Tilaisuuden annista on olemassa virallinen tiedote. Minä en siis nyt tässä puutu siihen mitä virallisesti ja muistiinmerkitysti sanottiin. Sen ja pidetyt esitykset kirjasi Pro Rautatiet ry:n toiminnanjohtaja DI Reijo Lehtinen. Lehdistötiedote löytyy tämän blogin lopussa olevasta linkistä. Minä aion nyt kirjoittaa asiasta ja asian vierestä - tapani mukaan.

Tilaisuuden viitekehystä
Pro Rautatiet -yhdistyksen puheenjohtajana toimii Tampereen yhdyskuntapalvelujen apulaispormestari Pekka Salmi.  Liikenne on varmaankin tullut tutuksi hänen toimiessaan aiemmin liikenne- ja viestintäministerin erityisavustajana. Salmi on toiminut kaupunginvaltuutettuna vuodesta 2009 ja ollut kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja vuodesta 2009. Politiikka on siten Salmelle tuttu ala. Pekka Salmi tuli kuuluisaksi Tampereen tunnelista päätettäessä. Hän vastusti SDP valtuustoryhmän puheenjohtajana tunnelin rakentamista. Kiista kehittyi ankaraksi ja lopulta sos. dem. valtuustoryhmä Pekka Salmen johdolla erotti ryhmästä kapinoivat naisedustajat Hanna Tainion, Johanna Loukaskorven, Tarja Jokisen ja Riitta Ollilan. Heidän äänillään tunneli kuitenkin lähti rakenteille. Mielenkiintoista, että tunnelihankkeesta tuli näin poliittinen kysymys.
   
Tampere on niin tuttu, pommitustalven koulunkäynti-kaupunki, isoisän kotikaupunki, 60-luvun lopun ensimmäinen liikennetutkimus ja suunnitelma, sen jälkeen raitiotietä, Ratinaa, Nurmi-Sorilaa ja montaa muuta. Kaiken lisäksi poikani Jussi piirtää Ratinan kauppakeskusta ja tyttärenpoikani Matias piitää ratapihantietä. Murolen suku näyttää hyvin etabloituneen Tampereelle. Varmaan isoisä kääntyilee ylpeänä haudassaan Kalevankankaalla. Mutta Pekkaan ja muniin. Nyt Pekka Salmella on monta munaa kopassa. Yksi muna särkyi, mutta paljon on ratoihin liittyvää; jäähalli ja rautatieaseman uudistaminen, raitiotien lisäksi. Miten tuosta raatsii lähteä eduskuntaan – jos tulee valituksi? Niin, se muna särkyi kun demarinaiset ratkaisivat Rantaväylän tunnelin rakentamisen vastoin demareiden ryhmäpäätöstä. Raiteista päättäminen on politiikkaa. Siihen toivoisi nykyistä jämäkämpää päättäväisyyttä. Pääpostin keskustelussa sitä ei juuri esiintynyt, tai sitten ajatukset jäivät vakan tai vaalien alle harhailemaan.

Samaa poliittista kiihkoa ei kyllä sitten näkynyt Pääpostin keskustelutilaisuudessa, vaikka Pekka Salmi hoitikin puheenjohtajuutta ansiokkaalla tavalla. Pääkaupunkilaisten mielestä ja ehkäpä demareiden puoluejohtajankin mielestä Salmi on kuitenkin paha poika, sillä hän kirjoitti blogissaan 25. helmikuuta, että Pisara olisi ollut suuri puhallus! http://www.pekkasalmi.fi/blogi/2015/02/25/299 . Voisiko sanoa hänen olleen jotenkin jäävi johtamaan Pro Rautatien tilaisuutta? Hän oli ilmeisesti suorastaan Kepun linjoilla omaa puoluettaan ja vielä kokoomusta, vasemmistoliittoa ja vihreitä vastaan, puhumattakaan törkeästä puuttumisesta pääkaupunkiseudun sisäisiin asioihin.Tilaisuudessa oli nyt kaksi demaria, jotka eivät Pisarasta piitanneet. En kadehdi Antti Rinnettä. Hänellä on katraassaan kaitsemista.

Oliko Pisara puhallus?
Hän nimittäin kirjoitti: ”Helsinkiläistenkin pitäisi jossain vaiheessa tajuta, että elämää kehäkolmosen ulkopuolellakin on olemassa, ja yhteystarpeiden kehittäminen välttämätöntä. Toteutuessaan PISARA olisi ollut jälleen suuri puhallus valtion rahoja pääkaupunkiseudulle. PISARA on täysin verrattavissa Tampereen ratikkahankkeeseen, joka on saamassa 30 % valtion tuen. Valtio olisi ollut maksamassa 70 % PISARA:n kustannuksista, mikä ei olisi ollut mitenkään perusteltua. Miksi pääkaupunkiseudun paikallinen ratahanke saisi 70 % ja maakunnan ratahanke vain 30 % tuen? Tästähän PISARA:n vastustamisessa on kysymys. Hanke on varmasti muilta osin järkevä ja tarpeellinen, mutta pääkaupunkiseutu rakentakoon sen pääosin omilla rahoillaan eikä valtion rahoilla. Valtion rahoja tarvitaan nimittäin muualle. Pelkästään EU:n päättämän TEN-T ydinverkon rakentamiseen kuluu 28 vuotta nykyisillä määrärahoilla. Ja valmista pitäisi olla vuoteen 2030 mennessä. Yhtälö ei toimi. PISARA:n rakentaminen valtion rahoilla olisi merkinnyt kaikkien muiden hankkeiden lykkääntymistä hamaan tulevaisuuteen.” Pekka Salmi on eduskuntavaaliehdokas numerolla 56. Tässä on hänen vaalivideonsa: https://drive.google.com/file/d/0B21VUxa3ZPTzM1lwamlrUDhvelk/view 
Hauska idea tuo "hyvää yötä"!

Helsinkiläiset eivät tuollaisesta puheesta tykkää. Helsinkiläisillä näyttää olevan selkeänä ajatuksena laaja raideverkon kehittäminen mukaan luettuna Pisara. Siinähän ei ole mitään vikaa, mutta ei yhteen Pisaraankaan kannattaisi hirttäytyä. Asiasta voit kuunnella Rihtniemeä ja Enbuskea: http://matkallatulevaisuuteen.fi/jaksot/jakso-6/

Näin pääsimmekin aiheeseen
Minulle oli tilaisuudessa suotu johdantoesitelmän pitäminen. Alustukseni oli ikään kuin korvaava, sillä alkuun ajateltu professori Jorma Mäntynen oli estynyt. Esitystä kommentoimaan oli pyydetty SAK:n elinkeinoasiantuntija Sauli Hievanen. Keskustelijoiksi olivat valikoituneet Merja Kuusisto (SDP 264), Timo Laaninen (Keskusta 9), Tapani Ruokanen (Kokoomus 59) ja Pekka M. Sinisalo (Perussuomalaiset 85). Paninpa nimen jälkeen ajankohtaisen äänestysnumeron.
  
Apulaispormestari Pekka Salmi Tampereelta johtaa puhetta, keskustelijoina ovat Timo Laaninen, Merja Kuusisto, Tapani Ruokanen ja Pekka M. Sinisalo. Perus-koulutukseltaan Laaninen ja Ruokanen ovat teologeja, Kuusisto on sairaanhoitaja ja Sinisalo on opettaja. Pekka Salmi on koulutukseltaan filosofian maisteri.

Merja Kuusisto on kansanedustaja Tuusulasta ja mm. VR:n hallintoneuvoston jäsen. Häntä ei tuusulalaisena tuntunut Pisaran kaatuminen hermostuttavan. Hän ei matkusta junalla. Timo Laaninen oli puolueiden kovinta kastia. Häntä varmaan harmitti kun tilaisuuteen oli tullut vain parikymmentä kuulijaa. Oli varmaan tottunut suurempiin yleisöjoukkoihin, näin odotettavan vaalimenestyksen aattona. Mutta niin oli asia EVVK, että väkeä ei tullut puhumattakaan tiedotusvälineistä. Laaninen oli kirjoittanut 25. helmikuuta Facebook:iin, silloin ajankohtaisesta Pisarasta: ”Ratkaisu osoittaa, että hallituksesta löytyi sentään vielä pisaran verran järkeä. Seuraavan hallituksen tehtävä on arvioida, ottaako se Pisaran kehyksiinsä ja millä aikataululla… Ja mitä niihin luvattuihin EU-rahoihin tulee, niiden saaminen lähinnä Helsingin lähiliikennettä palvelevaan hankkeeseen on vähintään epävarmaa.” Kokoomusta tilaisuudessa edusti Suomen Kuvalehden päätoimittajuudesta eläköitynyt, eduskuntaan pyrkivä, Tapani Ruokanen. Stubbin mukaan: ”valtiomieskastia” ja ”todellinen all star -tiimiläinen”. Ruokanen oli ratakannoissaan vielä odottava: ”Nyt täytyy saada painettua käynnistysnappulaa.” Perussuomalaisten Sinisalo on ”helsinginseutulainen”, HSL:n hallituksen jäsen. Hänelle Pisara oli ykkösasia. Mutta moottoritie Kirkkonummelle on sekin hyvä ja ehkä vielä parempikin juttu. Hän sanoo EI tietulleille ja haluaa alentaa autoveroa. 

Tilaisuudessa ei syntynyt mitään debattia autoliikenteen ja raideliikenteen välille. Ei syntynyt samanlaista tilannetta, jonka Pekka Rytilä loi 90-luvun alussa Aulangon tiepäivillä. Hän pani puolueiden edustajat valitsemaan ratahankkeiden ja tiehankkeiden välillä. Kaikkien yllätykseksi Lahden oikorata voitti – ja se tehtiin! Nyt kuulimme lähinnä kilpailukyvyn ja teollisuuden kuljetusten tärkeydestä. Henkilökuljetukset jäivät vähemmälle. Mitä nyt Pisara-petoksesta huokailtiin.

Minä olin iloinen kun jouduin hieman penkomaan käsityksiäni. Olin kyllä kirjoitellut blogeja tuosta asiasta. Minulla oli jotain valmista. Olin tehnyt myös ”sadan vuoden ennusteen”. Olin toppuutellut liiallista kasvuhuumaa. Kasvu on kuitenkin kaikkien huulilla ja siksi ajattelin ensin puhua kasvusta. Joskus tuntuu, että varsinkin helsinkiläiset ”citykansalaiset”, Soininvaara ja Särelä etunenässä, kuvittelevat kasvua olevan vain Helsingin rajojen sisäpuolella. Ajatellaan, että Helsinki omalla kaavoituspolitiikallaan voisi ratkaista Suomen kasvun ja kilpailukyvyn ja kaupanpäällisenä asuntojen kohtuuhintaisuuden. Tämä ei nyt ole aivan totaalisen totta.

Hyvällä syyllä voisi olettaa laajennetun Helsingin metropolikaupungin kasvavan 1 miljoonalla asukkaalla vuoteen 2100 mennessä. Tällöin siihen kuuluisivat Helsingin, Hämeenlinnan, Lahden, Riihimäen, Loviisan, Porvoon, Raaseporin seutukunnat. Helsingin kaupungin osuus tästä kasvusta on 150000-200000 asukasta. Tampereen ja Turun seutukunnat kasvavat kumpikin runsaalla 200000 asukkaalla. Pohjanmaan, Oulun ja Jyväskylän kaupunkiseudut kasvavat runsaalla 100000 asukkaalla kukin. Kuopio jää 80000 asukkaan kasvuun. Kaikki muut kaupunkiseudut kasvavat yhteensä 50000 asukkaalla. Maaseutu vähenee 200000 asukkaalla. Jos tämä laskelma pitäisi paikkansa, Helsingin kaupungin osuus Suomen kaupunkiseutujen kasvusta olisi noin 10 %. Helsingin seutukunnan osuus olisi noin 35 % ja Helsingin laajennetun metropolikaupungin osuus vastaavasti noin 50 %. Olisiko syytä laajentaa kohti maakuntamallia?
  
Meidän aluehallintomme kaipaa uudistuksen. Keskusta on puhunut maakuntamallista verotusoikeudella Ruotsin mallin mukaan. Maakuntien vastuulle tulisi mm. sosiaali- ja terveydenhuolto ja joukkoliikenne. Sinne keskittyisi myös laaja-alainen maankäyttösuunnittelu ja nykyiset ely-funktiot. Vaikuttaisi todella viisaalta, sillä nykysysteemillä ei edes pienimuotoisesta metropolihallinnosta saatu poliittista yksimielisyyttä, saatikka että byrokraatitkaan olisivat osanneet valmistella päätöksentekokelpoisia ehdotuksia. Mutta kuten kuvasta näkyy kaikki on aloitettava käymällä yhdistävää palapeliä nykyisillä maakunnilla. Niitä on liikaa!

Milloin Suomi on 6 miljoonan asukkaan maa?
Tilaisuudessa joku puhuu Suomen väkiluvusta. On tapana sanoa Suomea 5 miljoonan asukkaan maaksi. Niin nytkin joku sanoi! Milloin olemme 6 miljoonan asukkaan maa? No, pyöristyssääntöjen mukaan maamme väkiluku lisääntyy niin, että vuoden päästä Juhannuksena maassa on 5500001 asukasta. Silloin olemme 6 miljoonan asukkaan maa. Vuonna 2100 olisimme sitten oikeasti 7 miljoonan asukkaan maa.

Jos Suomi nyt onnistuisi saamaan aikaan näin tasapainoisen kasvun ja välttäisi sen avulla segregaation pahimmat sudenkuopat monikulttuuristuvassa maassamme voisivat lastenlastenlapsemme olla tyytyväisiä meihin. Suomi olisi asuttujen kaupunkiseutujen maa. Tämä edellyttää kuitenkin liikenneyhteyksiä. Siihen eivät raitiovaunut, robottiautot eivätkä nelikopterit yksin riitä. Tarvitaan rautateitä. TEN – verkoissa on Suomen tärkeiksi ydinverkon väyliksi hahmoteltu Turusta kohti Pietaria kulkeva rata sekä Helsingistä Ouluun kulkeva rata. Kattavassa verkossa ovat tärkeimmät muut ratamme.

 Suomen TEN T ydinverkkoihin kuuluvat rantarata Helsingistä Turkuun, päärata Helsingistä Tornioon sekä itärata Keravalta Vaalimaalle. Lisäksi verkossa on satamarata Kouvolasta Kotkaan ja Haminaan. Oikealla olevaan satelliittikuvaan on merkitty eräitä keskustelun alaisia ratayhteyksiä – noin mittakaavan vuoksi.

Rautatie-investoinnit jonoon, vai karkaako aika?
Rautatieinvestoinnit ovat pitkäjänteistä toimintaa. Kaikilla toimenpiteillä on jatkuvuus ja seurausvaikutukset. Nyt sitten yritin tehdä paketteja tiedossa olevista investointioptioista. Helposti tunnistettavia ja keskustelun alla olleita kohteita kertyy 31 miljardin euron edestä. Suuren osan eli puolet haukkaisi Tallinnan tunneli. Se onkin nyt parasta lykätä kauaksi tulevaisuuteen, muuten vaarantuu Suomen verkkojen kehittäminen, emmekä voi vastata kaupungistumisen haasteeseen. 1,7 miljardin edestä hankkeita on jo valmiiksi paketissa. Jäljelle siis jää 14 miljardin paketti. Jos investointeja tehtäisiin nykymenon korkealla investointitasolla eli satsaamalla ratoihin 400 miljoonaa euroa vuodessa (joka on ehdotonta huippua Suomessa, Ruotsissa ratoihin satsataan kolminkertainen määrä) niin aikaa kuluisi kaikkien hankkeiden toteutuksessa 35 vuotta. Mutta lisäksi pitää vielä panostaa perusverkon ylläpitoon. Siihen tarvitaan laskelmien mukaan 100 miljoonaa vuodessa. Karkaako aika?
  
Kuvassa on paketoituna ratainvestoinnit. Vasemmalla ovat jo aloitetut tai päätetyt hankkeet. Tampereen ja Turun raitiotiet kannattaisi heti panna liikkeelle jos noin halvalla saa! Violetilla merkityistä kohteista Raide-Jokeri kannattaa panna heti liikkeelle. Ennen kaupunkiradan aloitusta kannattaa vielä selvittää ESA-radan tilanne. Kannattaisiko se sittenkin tuoda lentokentän kautta Helsinkiin? Asia liittyy lentorataan. Se on valtakunnallinen hanke toisella tavalla kuin Pisara. Bulevardiratikat ovat tulevaisuuden juttuja. Muhivat. Pisara on mietittävä ja suunniteltava uudestaan. Aikaa on. Lapin ratojen rakentaminen kiinnostaa, mutta ei Jäämerelle, siellä ei kukaan tule kyytiin. En panisi panoksia likoon Kotkan radan tai Jyväskylän radan suhteen – vielä. Pikemminkin kaivaisin pölyttyneiltä hyllyiltä Kymijoen kanavan ja Saimaan – Päijänteen yhdyskanavan. Päästäisiin eroon vieraan valtion kautta kulkevasta sisävesireitistä. Sille hankkeelle olisin varma EU:n tuntuvasta tuesta – juuri nyt!

Raidehankkeiden kehittämistä vaikeuttaa pätkätyö päätöksenteossa. Katsokaa tuota kuvaa. Alareunassa on sinisillä janoilla eduskunnan päätöksentekojaksot ja ylempänä näkyy raidepakettien kesto. Pienetkin paketit ulottuvat yli vaalikauden. Yksityisrahoituksella tai allianssimallilla ei ole mitään tekemistä tämän ongelman kanssa. Taulukossa esitetyt investoinnit ovat järkeviä ja tarpeellisia. Mutta ne jaksottuvat useille vuosikymmenille. Ja päätökset ovat poliittisia. Esitetty ajoittuminen ei perustu mihinkään viranomaiskantaan. Pitäkää hyvänänne ja katsokaa milloin lempihankkeenne toteutuu.

Hännän huippuna tämä linkki Pro Rautatiet seminaarin aineistoon tästä